Päiväkotiharmitusta, tyttöjen iltaa ja muita arkikuulumisia

Kirjoittanut Tanja

Elämä on viimeisten viikkojen aikana alkanut palailemaan normaalimpiin uomiinsa ja se on ollut ihanaa. Vaikka koronarajoitukset eivät alkuun tuntuneet kovin ihmeellisiltä ja omaa arkea hurjasti mullistavilta, niin kyllähän sitä reilu parin kuukauden eristyksissä elämisen jälkeen alkaa kaivata muiden ihmisten näkemistä ja kaikkea toimintaa, joka tapahtuu kodin seinien ulkopuolella.

Leikkitreffit Lauran lasten kanssa

Viime viikolla järjestettiin ensimmäiset leikkitreffit puistossa Lauran lasten kanssa sitten koronan alkamisen ja oli niin ihanaa nähdä, miten onnellinen etenkin esikoinen oli leikkiseurasta. Arvoin vielä leikkitreffejä edeltävänä iltana, uskalletaanko tavata muita perheitä, koska lapsethan eivät ymmärrä pitää etäisyyttä leikkien tiimellyksessä. Pienen pohtimisen jälkeen kuitenkin totesin, että minulla ei yksinkertaisesti ole enää sydäntä eristää meidän lapsia muista lapsista yhtään pidemmäksi aikaa, etenkin, kun iso osa muista lapsista elää ihan normaalia arkea päiväkotien ja koulujen avautumisen myötä.

Oli hauska huomata, miten esikoisen ja Lauran pojan leikeissä oli muutaman kuukauden tauon jälkeen tapahtunut kehitystä. Yhteisleikki onnistui paljon paremmin kuin aiemmin, eikä energiaa kulunut enää toisten tuuppimiseen ja muuhun nahisteluun. Näköjään kolmannen ikävuoden lähestyessä kaverisuhteet alkavat toimia ihan eri tavalla ja äitien läsnäoloa ei enää samaan tapaan kaivata.

Päiväkotiharmitusta

Viimeisten viikkojen aikana olen ollut todella harmissani esikoisen päiväkotihakemuksen käsittelyn osalta. Lähetin hakemuksen viime vuoden marraskuussa, kun olin kuopuksen vauvavuoden ensimmäisestä puolikkaasta todella väsynyt ja ajattelin esikoisen päiväkodin aloittamisen olevan koko perheen parhaaksi. Kuten olen aiemminkin blogissa kertonut, meillä ei ole tukiverkostoa, josta saisimme lastenhoitoapua ja siksi päiväkotipaikan saaminen olisi ollut tosi iso juttu meidän arjen kannalta.

Tarkoituksena oli, että esikoinen olisi ollut alkuun hoidossa kolmena päivänä viikossa, kunnes palaan työelämään tammikuussa. Keväällä minulle ilmoitettiin, että lähipäiväkodit ovat täynnä ja päädyimme siirtämään hakemuksen aloitusajankohtaan syksylle. 

Nyt toukokuussa sain taas ilmoituksen, että syyskuun osalta lähipäiväkodit ovat täynnä ja meille olisi osoitettu paikka kauempaa. Päiväkotipaikkahakemuksen käsittelyyn ja siitä meille ilmoittamiseen on liittynyt ihmeellisiä epäselvyyksiä ja kahden käsittelyyn osallistuneen ihmisen osalta hyvin erilaisia tarinoita päätökseen liittyvistä syistä, kun olen pyytänyt lisätietoja asioista. Nämä epäselvyydet ja hakemuksen käsittelijän käytös on harmittanut minua todella paljon ja päätinkin, että en jaksa enää yrittää saada hoitopaikkaa ennen töideni alkamista, koska ilmeisesti kotona kuopuksen kanssa oleminen ja esikoisen kerhomahdollisuus on esteenä hoitopaikan saamiselle toivomistamme päiväkodeista. Siksi tein molemmille lapsille hakemukset suoraan tammikuulle, jolloin sitten palaan töihin.

Ymmärrän kyllä, että paikkoja ei ole aina antaa toiveiden mukaisista päiväkodeista, mutta nyt harmini liittyykin vain ja ainoastaan hakemuksen käsittelyprosessiin ja tapaan, miten asiaa on hoidettu kanssani. Melkein tekisi mieli tehdä tilanteesta valitus eteen päin, mutta pelkään sen vaikuttavan tammikuun päivähoitopaikan saamiseen, joten ehkä vain nielen harmini ja unohdan koko jutun tammikuuhun asti. Todella kurjaa kuitenkin, että ennen ensimmäistäkään päiväkotipäivää itselläni on todella negatiivinen kuva meidän alueen päivähoidon järjestämisestä. Harmitti myös, että maanantain synttärifiilis hävisi kuin tuhka tuuleen tämän koko selkkauksen takia, enkä päässyt harmista ja ikävästä fiiliksestä eroon vaikka kuinka yritin.

Onneksi esikoiselle on kuitenkin tuttu kerhopaikka syksylle, joten hän pääsee sentään muutamaksi tunniksi kolmena päivänä viikossa ikäistensä seuraan ja saa muutakin sisältöä arkeensa, kuin äidin ja pikkuveljen seurassa olemisen. Jotain positiivista tämän mieltä painaneen hakemusharmin keskellä.

Haparoivia askelia tukea vasten

Kuopus on nyt reilu viikon ajan kävellyt tukea vasten ja viikonloppuna saimme vihdoin kaivettua vintiltä esikoiselle aiemmin hankitun Brio-kärryn. Yllätykseksemme kuopus osasikin kävellä kärryn kanssa jo todella hienosti ja tunsinkin pienen pistoksen sydämessäni, kun en ollut aiemmin älynnyt tarjota hänelle kärryä kävelyä varten. Vaikka toisaalta olen ihan varma, että lapset oppivat kävelemään ilman kärryjäkin, joten tuskin mitään kovin isoa viivettä taitojen oppimisessa tämän takia ehti tapahtua. 

Kesä onkin loistavaa aikaa kävelemisen opettelemiseen, kun vaateet ja kengät ovat kevyet ja näin ollen helpottavat haparoivien askeleiden ottamista. Esikoinen lähti kävelemään syksyllä ja tuntuikin, että toppavaatteet ja talvikengät hankaloittivat ihan hurjan paljon liikkumisen oppimista. Tai ainakin se vei todella paljon enemmän aikaa, mitä olisin voinut kuvitella. Kuopuksella onkin nyt loistavasti useampi kuukausi aikaa harjoitella kävelemistä, ennen kuin ilmat taas viilenee ja tarvitsee pukea lisäkerroksia kömpelöittämään menoa.

Tyttöjen ilta Lauran luona

Eilen pääsin viettämään omaa aikaa Lauran luokse yökyläilyn merkeissä ja olipa se virkistävää! Tämä viikko on ollut jokseenkin tahmea, eikä etenkään päiväkotiin liittyvät harmit ole yhtään helpottaneet oloani. Lauran pyyntö mennä yökyläilemään tulikin niin täydelliseen saumaan, ettei parempaa hetkeä olisi voinut ollakaan.

En ole itse ollut esikoisen syntymän jälkeen kuin muutamia tunteja kerrallaan yksin kotona ja haaveilenkin kovasti, että muu perhe lähtisi edes yhdeksi yöksi reissuun ja saisin olla ihan itsekseni yhden illan, yön ja aamun. Enpä osannut ennen lapsia kuvitellakaan, kuinka isoksi jutuksi yksin kotona oleminen voisi joskus muodostua.

Olin yökyläreissullani 17 tuntia ja jo noinkin lyhyt aika latasi akkuja ja sai perheen pariin palaamisen tuntumaan ihanalta. Jo pienetkin irtiotot virkistävät kummasti ja niitä pitäisikin ottaa paljon useammin kuin mitä tulee nykyään otettua.

Tämä päivä onkin mennyt taloyhtiön kevättalkoissa puuhastellessa. Kahden lapsen kanssa tuntui, että en ihan hurjan paljon saanut hommia tehtyä, kun aika meni lasten perässä juoksemiseen ja etenkin hyvinkin ehtiväisen esikoisen kaitsemiseen. Hengessä olin kuitenkin mukana ja onneksi mies on huhkinut kahdenkin edestä hommia, joten ei ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa. Sain äsken lapset nukkumaan ja nyt tämän postauksen julkaisemisen jälkeen hyppään sohvalle katsomaan Netflixistä Dead to me- sarjaa. Loistavaa viihdettä ja niin koukuttavaa. Jos siis kaipaat uutta katsottavaa, niin kokeile tätä!

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätät kommentin! :)