2v 9kk pojan elämää

Kirjoittanut Tanja


Meidän esikoinen lähestyy kovaa vauhtia kolmen vuoden rajapyykkiä. Viime aikoina olenkin monesti ihmetellyt ääneen, missä ihmeen välissä meidän pienestä vauvasta ehti kasvaa noin hurjan iso poika. Tuntuu, että parin viimeisen kuukauden aikana kehitys on ollut niin huimaa, että joka viikko saa ällistellä sanavaraston laajenemista tai muiden uusien taitojen oppimista. Moni asia on vaan yhtäkkiä tuntunut "loksahtavan paikoilleen" ja kehitystä on tapahtunut paljon lyhyessä ajassa.

Nyt kolme kuukautta ennen kolmevuotissyntymäpäiviä, esikoinen osaa puhua kolmen sanan lauseita. Uusia sanoja ilmestyy käyttöön joka päivä ja kommunikointi meidän vanhempien kanssa on sujuvaa. On ihanaa, kun vihdoin meillä on käytössä yhteinen kieli ja pojalta voi kysyä mielipidettä tai harmituksen syytä. Todella harvoin joudutaan tilanteeseen, ettei yrityksistä huolimatta ymmärretä mitä poika tarkoittaa. Muutenkin kaksivuotias on aika hauska keskustelukaveri ja välillä saakin nauraa vedet silmissä pojan sutkautuksille.

Esikoinen on vauvasta asti ollut hieman hidas motoriselta kehitykseltään. Hän on aina ollut viimeinen oman ikäisissä, joka on lähtenyt konttaamaan, noussut seisomaan, lähtenyt kävelemään, jne. Kävimme vauvana hänen kanssaan fysioterapiassakin, koska häneltä puuttui suojaheijasteita ja hän oli kovin toispuoleinen. Vaikka kehittyminen on tapahtunut täysin normaalin rajoissa, eikä siitä sinänsä ole tarvinnut olla huolissaan, niin kyllähän sitä ensimmäisen lapsen kohdalla vertasi ja mietti, missä vika. Vaikka missään ei todellakaan ollut vikaa ja murehtimiseni oli täysin turhaa.


Esikoinen lähti kävelemään ilman tukea 1v 2kk iässä. Haparoivat ensiaskeleet otettiin juuri talven kynnyksellä, kun päälle piti pukea jäykkä toppahaalari ja painavat talvikengät. Alkuun tuntuikin, että kävelemisen oppiminen oli hidasta ja etenkin ulkona meno oli kömpelöä. Tällä hetkellä tuosta kömpelyydestä ei kuitenkaan ole tietoakaan ja uskon poitsun ottaneen ikäisiään hienosti kiinni motorisissa taidoissa. Välillä vauhtia on etenkin potkupyörän kanssa niin hurjan paljon, että itseäkin meinaa hirvittää.

Potkupyöräilyn harjoittelu Pukylla aloitettiin jo viime kesänä, mutta silloin tasapaino ei riittänyt vielä ilman tukea ajamiseen. Talven aikana liikkumisessa tapahtui paljon kehitystä ja nyt keväällä muutaman harjoituskerran jälkeen hän ajoikin potkupyörällään kuin vanha tekijä ja nyt meillä vanhemmilla on täysi työ pysyä hänen perässään. Poika rakastaa potkupyörällä ajamista ja etenkin metsäpolut ja maastokohteet ovat hänen mielestään ihan parasta ajopohjaa. Liekkö tullut isäänsä, joka on innokas maastopyöräilijä. Ehkäpä mies saa jossain vaiheessa maastolenkeilleen kirittäjän, kunhan esikoinen tuosta nyt vielä hieman kasvaa.

On ollut ihana huomata, että liikkuminen on pojalle luontaista ja mieluisaa. Tietenkään tuon ikäisellä liikuntaa ei harrasteta mitenkään tavoitteellisesti tai suorittamalla, vaan ideana on purkaa hurjaa energiamäärää ja keksiä mielekästä tekemistä ulkona. On kuitenkin ollut ihmeellistä huomata, kuinka pitkiä matkoja poika silti jaksaa ja haluaa kävellä. Hän jaksaa hienosti jo lähes 3km metsälenkkejä, kun edetään rauhassa hänen tahtiinsa ja tutkitaan kaikkea mielenkiintoista, mitä matkan varrelta löytyy.


Motoristen taitojen kehittymisen lisäksi, meillä on edistytty pottaharjoittelussa. Jo joitakin viikkoja on pärjätty ilman päivävaippaa ja öisin ja ulkona vaippa on lähinnä varmuuden vuoksi käytössä. Aloitimme pottatreenit jo viime kesänä ja poika kävikin silloin potalla innoissaan. Kuopuksen syntymän myötä pottatreenit hetkellisesti vähentyivät ja sen myötä esikoisen into potalla käymiseen lopahti. Monta kuukautta menikin, että poika kieltäytyi täysin potalla käymisestä ja itseä alkoi jo hieman turhauttamaan, kun kuivaksi oppiminen tuntui tyssäävän kuin seinään, eikä pojalla ollut mitään mielenkiintoa pottailulle. Yritettiin motivoimista, houkuttelua ja palkitsemista, eikä mikään toiminut. Totesinkin, että väkisin vääntämällä emme ainakaan tule haluttuun lopputulokseen pääsemään ja annoimme pottailun jäädä suosiolla. Nyt ehkä kuukausi sitten homma alkoi taas sujua ja tällä hetkellä pärjättäisiin varmaan yöt ja ulkoilutkin ilman vaippaa. Kaikki kehitysaskeleet siis tapahtuu kyllä, kun aika on kypsä. Hoputtamisella ja stressaamisella ei saavuta yhtään mitään.

Uniasioista kirjoittelin joku aika sitten oman postauksensa. Esikoinen on nyt muutaman kuukauden nukkunut taas meidän vanhempien makuuhuoneessa (omassa sängyssään) ja sen myötä öiset itkukohtaukset ja jatkuva heräily loppuivat kuin seinään. Jonkin verran päivän tapahtumat tuntuvat menevän uniin ja silloin poikaa täytyy hieman käydä rauhoittelemassa, että hän pystyy taas jatkamaan nukkumista. Unissa puhuminen onkin lähes jokaöistä ja jännityksellä odotan, aloittaako esikoinen kävelemään unissaan, kuten itse olen lapsena ja vielä aikuisenakin tehnyt.

Päiväunia meillä ei ole nukuttu enää hetkeen ja se on tuntunut sopivan pojalle erinomaisesti. Hän rauhoittuu ja lepäilee tunnin ruutuajan verran päivässä ja muuten jaksaa hienosti touhuta ilman väsymyskiukkua iltaan asti. Lapset menevät nukkumaan klo 19.30 ja silloin esikoinen onkin jo sen verran väsynyt, että menee mielellään sänkyyn ja nukahtaa itsekseen muutamassa minuutissa.


Poika tykkää olla mukana auttamassa kaikissa arkisissa asioissa ja tietenkin hänet otetaan mukaan kotitöihin, vaikka joskus ruuanlaitto saattaakin olla hankalampaa apukokin kanssa säheltäessä.
Kotitöiden ja meidän vanhempien auttamisen lisäksi hän tykkää todella paljon tehdä palapelejä ja torneja palikoista ja onkin niissä kovin taitava. Laskeminen, värejen nimeäminen ja muut vastaavat taidot kiinnostavat ja niitä harjoitellaankin lähes päivittäin. En ole yhtään kartalla missä vaiheessa lasten kuuluisi osata laskea kymmeneen, mutta ihmeelliseltä se on tuntunut, kun tuollainen pikkunassikka laskee hienosti kymmeneen ja hieman siitä ylikin.

Nyt päikkäreiden jäätyä on ollut ihanaa, että poika välillä jaksaa leikkiä hienosti myös ilman aikuista ja itse saa tehtyä tarvittavia asioita, kun lapsi ei jatkuvasti kaipaa viihdyttäjää tai roiku lahkeessa kitisemässä leikkikaveria. Toki pikkuveli on myös auttanut osaltaan viihtymisessä ja nyt kuopuksen ollessa lähes vuoden ikäinen, on veljeksistä jo todella paljon seuraa toisillensa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Elämä lähes kolmevuotiaan kanssa on ollut ihanaa ja kuten aiemminkin olen todennut, niin arki helpottuu päivä päivältä. Viime kesänä alkanut uhmaikä on ainakin toistaiseksi tuntunut hieman taittuneen ja se on kyllä helpottanut arkea ja omaa jaksamista todella paljon. Vaikka toisaalta on haikeaa, että pikkulapsiaika menee niin nopeasti ohi, niin toisaalta on ihanaa nähdä, kun lapsi kasvaa ja oppii uusia taitoja. Sen myötä kommunikointi ja yhteinen tekeminen monipuolistuu ja se on kyllä aivan mielettömän kivaa.

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätät kommentin! :)