Koronapäiväkirja viikko 5

Kirjoittanut Laura

Tätä viikkoa oli odotettu, koska tämä oli se viikko, kun meidän piti lähteä koko perheen voimin mökille viettämään isyyslomaa. Suunnitelmat menivät uusiksi, kun Uudenmaan rajat suljettiin, emmekä saaneet poistua mihinkään. Tai siis saatiin toki poistua, muttei Uudeltamaalta. Onneksi keksimme kompromissi ratkaisun ja pääsimme muutamaksi yöksi sukulaisemme mökille meren rantaan. Mökki on aika pieni ja toisaalta mökillä olon mahdollistaa hyvä sää, jotta pääsemme ulkoilemaan paljon. Muuten mökin neliöt kasaantuvat niskaan ja kaatuvat päälle, koska tällä kertaa mukana oli kaikki kolme lasta. Loma meni oikein mukavasti ja saimme myös viettää ulkoilupäivää isovanhempien kanssa, kun appivanhempani tulivat käymään mökillä.


Mökkireissulla sattui pieni tapaturma typykällä, joka johti lopulta siihen, että vietimme yhden yön viime viikolla lastenklinikalla tarkkailussa. Typykkä tipahti ja aluksi näytti siltä, ettei mitään ihmeellistä onneksi sattunut. Pieni kuhmu päässä, joka toisaalta johti siihen, että tarkkailimme neidin vointia koko päivän. Kaikki näytti hyvältä, mutta seuraavana päivänä sukkahousuja puettaessa huomasimme, että neiti itkee aina, kun jalka menee tiettyyn asentoon. Hän ei myöskään suostunut varaamaan jalkaansa ollenkaan. Meillä oli neuvola tuona päivänä ja ajattelin samalla kysyä jalasta.

Lääkäri katsoi neuvolassa jalkaa ja totesi kaiken olevan kunnossa. Päästessämme kotiin lääkäri kuitenkin soitti minulle ja kertoi, että oli konsultoinut lastenklinikan kirurgia ja he olivat päättyneet siihen, että meidän pitäisi käydä näyttämässä tyttöä sairaalassa. Lähdimme matkaan heti ja ahdistuksen vallassa vein typykän näytille. Ahdisti ja hävetti, että olin joutunut tähän tilanteeseen. Mieleni valtasi synkkyys, koska tuli olo, että nyt minua epäillään, että olisin typykälle tehnyt jotain tarkoituksella. Sydän hakaten ilmoittauduin päivystykseen.


Jalkaa tarkasteltiin pitkään ja yritettiin paikallistaa kipeää kohtaa. Röntgenin jälkeen typykältä löydettiin jalasta murtuma, joka ei onneksi vaatinut kipsiä tai muita toimenpiteitä. Mutta jouduimme jäämään tarkkailuun protokolan takia enkä pystynyt pidättelemään itkua, kun minulle kerrottiin jatkotoimenpiteet. Alle 1-vuotiaiden murtumat ovat harvinaisia, vaikka näitäkin sattuu kuulemma tosi paljon. Milloin vauva on tipahtanut sängystä tai milloin hoitopöydältä tai sylistä, mutta nämä kaikki pitää tutkia tietyn kaavan mukaan. Jäimme siis yöksi sairaalaan. Harmitti niin hirmuisesti, että en ollut tajunnut, että typykällä oli jalassa murtuma. Mikään ei viitannut siihen ja yölliset itkut olin ajatellut liittyvän normaaliin vatsan kipuiluun. Oli niin huono äiti- fiilis, mutta onneksi henkilökunta oli ystävällistä eikä kukaan kohdellut minua niin, että olisi tarvinnut tuntea oloa syytetyksi tai sellaiseksi, että minua epäillään jostain. Yö meni moneen otteeseen typykkää syöttäessä ja huonosti muutenkin nukkuessa syyllisyyden tunteen kanssa. Aamulla juttelin vielä sosiaalityöntekijän kanssa ja itkin sekä purin tilannetta hänelle. Kun kaikki tutkimukset oli tehty, pääsimme kotiin. Kaikki oli hyvin ja pääsimme parantelemaan jalkaa.


Kävin itseni kanssa paljon pohdintaa siitä, haluanko tätä jakaa blogissa. Koen niin suurta häpeää asiasta, että näin on päässyt käymään. Toisaalta ajattelen tämän myös sellaisena rohkaisuna muille, joilla ehkä joskus käy samalla tavalla. On hyvä kuitenkin käydä katsomassa, että kaikki on vauvalla hyvin sekä huolehtimassa siitä, ettei jatkossa tule esimerkiksi kehityksen suhteen mitään yllätyksiä. Jokainen ihminen kohdataan saman protokolan mukaan eikä ketään tuomita. Liikkeelle lähteville lapsille ja ylipäätänsä lapsille sattuu ja tapahtuu. Elämä jatkuu tapahtuneesta huolimatta ja onneksi ei käynyt pahemmin. Jalka paranee itsekseen eikä vaikuta kehitykseen millään tavalla. Selvisimme siis
säikähdyksellä.


Viikko meni siis oikeastaan tapaturman sävyttämänä. Kotiin palatessa siirsimme molemmat lapset nukkumaan yhteiseen huoneeseen ja se menikin paremmin kuin olimme odottaneet. Ensimmäinen yö meni ilman yhtään herätystä, ja molemmat nukkuivat aamuun asti omissa sängyissään. Patukka ei tullut normaaliin tapaansa aamuyöstä viereen unilelujensa kanssa ja teki kaiken tapahtuneen jälkeen todella hyvää saada nukkua yksi kokonainen yö putkeen. Koronaviikko ei muuten eronnut aikaisemmista ja arki onkin rullannut sujuvasti omalla painollaan. Hieman kauhistelen tosin isyysloman päättymistä, koska kaksi aikuista käsiparia on helpottanut arkea suunnattomasti. Seuraavaan isyyslomaan on jälleen tuo kolmisen viikkoa, joten lomasta toiseen mennään.

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätät kommentin! :)