Mörkö, joka tulee kutsumatta kylään


 Kirjoittanut Laura

Yleensä se tulee silloin kylään, kun sen ei todellakaan pitäisi. Se saapuu hiljaa hiipien, varoittaa hieman etukäteen, mutta iskee päälle kuin kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta. Se ei anna tilaa millekään muulle ja lamaannuttaa täysin. Jos ei osaa ennakoida, sitä ei voi välttää. Jos sen kanssa joutuu elämään pitkään, osaa jo etukäteen ennustaa, milloin se on tulossa vierailulle. Joskus sitä ei voi aavistaa, se on täysin yllätysvieras. Monesti aina aamuisin. Olen sen kanssa joutunut elämään jo pitkään ja pikkulapsiarjen keskellä sen kyläilyt ovat korostuneet. Raskaudet olivat aika tavalla unelmaa, koska niiden aikana kyläilyt tippuivat minimiin. Onneksi olen vuosien varrella oppinut varautumaan ja yleensä pystyn sitä etukäteen jo ennustamaan. Tulen toimeen ja joskus jopa saan sen lyötyä pesäpallomailalla pallon tavoin kauas takakentälle, mutta joskus aika eikä paikka anna myöden. Silloin se iskee lamaannuttavasti. Se ei sovi kovin hyvin yhteen äitiyden ja sitä kautta väsymyksen kanssa, mutta jotenkin sitä on selviytynyt.  

Hyvin nukuttu yö ja on virkeä olo. Aamulla vien reippaana ja virkeänä patukan päiväkotiin ja tulen ajoissa kotiin. On neuvolapäivä ja vieläpä ryhmäneuvola, joten olen varannut aamusta reilusti aikaa lähtöön ja matkustamiseen. Kotimme sijaitsee hyvin lähellä metroasemaa, niin kuin neuvolakin. Olisi melkeinpä ajallisesti pidempi matka mennä neuvolaan autolla kuin metrolla. Syömme rauhassa aamupalaa ja laitan typykän valmiiksi, jotta voin lopun ajan käyttää itseeni. Typykkä nukkuu vaunuissa tyytyväisenä, kun ohimolla tuntuu ohi menevä tykytys. Ajattelen, että olen varmaankin kuivannut hiuksiani huonossa asennossa ja jumissa olevat hartiani ilmoittavat itsestään. Jatkan laittautumista ja tykytys tulee taas. Aina sama juttu, kun olen nukkunut hyvät yö unet; olen entistä väsyneempi. Päätän keittää toisen kupin kahvia ennen kuin lähden metrolle. Tykytys tulee uudestaan ja silmissä alkaa painamaan. Kirkkaat valot saavat herkät silmäni siristelemään, mutta ei tämä ole niin paha. Jos tiedossa olisi migreeni, ei neuvolassa menisi paria tuntia kauempaa ja ehtisin takaisin ottamaan lääkettä ajoissa. 


Haukottelen koko metromatkan. On pilvinen sää eikä voi sanoa, että olisi mitenkään kirkasta. Aurinkolasit otan pois vasta metroaseman hississä. "Miksi en tajunnut ottaa varmuudeksi niitä lääkkeitä mukaan?" ajattelen. Tykytys on kovempi ja silmäni ovat entistä raskaammat. Vilkaisen kelloa ja tajuan, että kerkeäisin käymään kaupassa ennen neuvola-aikaa. Haen kaupasta energiajuomaa, koska haukottelu vaan jatkuu ja tykytys lisääntyy. Otsan ympärillä tuntuu pantamainen jomotus. Kirkkaat valot eivät auta yhtään ja oma olo tuntuu vellovalta. Pääsen neuvolaan ja tietenkään ilmoittautuminen ei onnistu. Kysyn vahtimestarilta apua ja hän kertoo ohjeet minulle. Yritän niitä jotenkin sisäistää ja menen tuttuun tapaan hissillä kolmanteen kerrokseen. Jätän vaunut parkkiin ja samalla huomaan, että toinen äiti kärrää vaununsa viereeni. Hän tervehtii ja moikkaan takaisin. Otan typykän syliini ja lähdemme samaan suuntaan kuin toinenkin äiti. Riisun typykkää ja mietin mielessäni, että minun olisi oikeasti hyvä juoda laukussa "kuumottava" energiajuoma. Tsemppaan jyskytyksen yli ja yritän unohtaa huonon olon. Kyselen äidin ja hänen tyttönsä kuulumisia ja hetkeksi unohdan oloni.

Ryhmäneuvolassa kerrotaan vuorotellen oman lapsen arjesta ja taidoista. Lamput sirisevät ja yritän voittaa huonon olon. Mukavan tuntuinen äiti juttelee minulle ja typykkä alkaa kyllästymään lattialla makoiluun. Viihdytän tyttöä ja toivon, että neuvola olisi jo ohi. Kerron unista ja syömisestä. Vertaan vauvan tekemistä esikoiseen ja fysioterapeutti tulee juttelemaan minulle. En osaa olla huolissani typykän fyysisistä taidoista, mutta keskustelu korostaa päänsärkyä. Neuvola ohi ja menemme odottamaan punnitusta. Edelleen juttelen toisen äidin kanssa ja tyttömme ihmettelevät toisiaan. Heidät kutsutaan sisään punnitukseen ja vaihdamme numeroita: " Olisi kiva treffailla teitä, asutaanhan me ihan naapurissa?". Sovimme palaavamme asiaan. Samalla tajuan, että minulla on niin huono olo, että kylmä hiki nousee otsaani. Haluaisin vain kylmään ulkoilmaan, mutta en voi lähteä ennen kuin vauvasta on saatu mitat. Muistan energiajuoman, avaan sen (aivan sama, vaikka neuvolassa kuuluukin tölkin avaamisen ääni). Juon juoman yhdellä kulauksella ja toivon, että siitä olisi jotain hyötyä. Tarkastan Omakannasta, onko minulla reseptillä lääkettä, koska se voisi vielä pelastaa mahdollisesti loppupäivän. 


Meidät kutsutaan punnitukseen ja kiroan itseni, kun halusin laittaa typykälle mekon, koska sen alle pitää laittaa body ja sukkahousut. Terveydenhoitaja ei ole omamme, mutta vaikuttaa ihan mukavalta. Kerron hänelle muutamasta haasteesta ja hän kehottaa varaamaan lääkärille ajan. Onhan seuraava neuvolakäynti vasta parin kuukauden päästä. Kaikki on hyvin ja ryntään pukemaan vauvalle toppapukua. Pakko päästä ulos hengittämään. Kävelen vauvan kanssa apteekkiin, otan vuoronumeron ja totean, että jonossa on kymmenen ennen minua. Ei ole todellista. Soitan ahdistuksissani miehelleni ja tunnen, kuinka itku tekee tuloaan. Yritän sepustaa jotain tilanteesta ja kävellen edes takaisin apteekissa, jotta olisi jotain muuta ajateltavaa. Jos pysähdyn, voi huono olo yllättää. Vihdoin vuoroni ja kerron farmaseutille Kela-kortin kera, mitä tarvitsen. Hän sepustaa minulle lääkkeestä ne perusjutut, kuuntelen ja kiitän. Mietin mielessäni, miltä näytän, kun yritän räpeltää pakkausta auki. Otan vettä ja kulautan lääkkeen kurkusta alas. Menen uudestaan kauppaan hakemaan energiajuomaa, suklaata ja lounasta. Verensokerit pitää saada kohdilleen, muuten lääkkeestä ei ole mitään apua. 

Metrolla kotiin ja toivon, että typykkä viihtyisi edes hetken lattialla, koska hän tietenkin herää, kun pääsemme kotiin. Silmät kiinni, jalat ylös ja sohvalle. Suklaata, kahvia ja energiajuomaa. Typykkä leikkii omilla leluillaan kiltisti ja saan vartin oltua silmät kiinni, välillä kurkkien vauvan puuhia. Ja tunnen, kuinka hiukan helpottaa. Puolitoista tuntia lääkkeenotosta, alan olemaan toiminta kunnossa. Jotenkin. Migreeni ei ole kokonaan lauennut, mutta pystyn jo toimimaan. Ensimmäiset palaa suklaata joudun taistelemaan alas, mutta sen jälkeen helpottaa. Koko päivä menee ihan pöhnässä ja tahmeasti. Kaipaan unta ja huomaan kärsiväni erityisesti kaikesta natinasta ja kitinästä. Itku poraa päähän jäätävää reikää, mutta ei auta. Olo on kuin pahassa krapulassa. On epätodellinen olo, ihan kuin laskuhumala. Aamulla migreeni ilmoittaa itsestään edelleen, mutta lopulta vajaan kahden päivän jälkeen luovuttaa. Pakkaan vakiolaukkuuni kaksi lääkettä, enkä ota niitä sieltä ikinä enää pois. 

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätät kommentin! :)