Älä jätä lasten takia tekemättä asioita, koska ne tuntuvat hankalilta

Kirjoittanut Tanja



Vielä yhden lapsen kanssa menin ja tein paljon, koska se oli helppoa ja mukavaa. Äitiysloma tuntui menevän siivillä, kun päivät pystyi täyttämään hauskalla puuhastelulla lapsen kanssa. Käytiin mm. kahvilassa, vauvakinossa, muskarissa, avoimessa päiväkodissa, kauppakeskuksissa ja lounailla. Tekemistä riitti, eikä seinät tuntuneet kaatuvan niskaan kotona olemisesta.  Kuopuksemme syntymän myötä tilanne on ollut kovin toisin. Olen huomannut liian usein jättäväni kivoja asioita tekemättä, koska tuntuu, että kahden pienen kanssa vaikkapa kahvilaan tai vauvakinoon lähteminen on niin hankalaa.

Ensinnäkin aina on fiilis, ettei missään meinaa mahtua kulkemaan lasten kanssa. Esikoinen on jo sen verran iso, että hän jaksaa jo kävellä pieniä matkoja. Uhmaikäisellä mieliala voi kuitenkin vaihdella hyvinkin nopeasti, joten oman mielenrauhan takia tuntuu aina turvallisimmalta vaihtoehdolta istuttaa molemmat lapset tuplarattaisiin, jolloin ei ole pelkoa, että välillä ei niin yhteistyökykyisen 2,5 vuotiaan kanssa tulisi erimielisyyttä siitä, minne ollaan menossa ja kuinka nopeasti. Olen kuitenkin saanut huomata, että tuplarattaat ovat todella kömpelöt isossa osassa kahviloita, ravintoloita tai yhtään pienempiä kauppoja. Etenkin, jos muita asiakkaita on yhtään enemmän liikenteessä. Siinä sitten toppavaatteissa, hiki hatussa kiertelet ja kaartelet, pyydät anteeksi tuhat kertaa, kun etsit tarpeeksi tilavaa reittiä ja samalla tukit kulkuväylää tai pyydät muilta tietä, että pääset pois kahvilasta. HANKALAA!

Tuplarattailla tai ilman, aina tuntuu, ettei omat kädet riitä. Yhdessä kädessä on toinen lapsi ja toisessa kädessä yleensä toinen. Jossain roikkuu se megalomaaninen hoitolaukku, jota on pakko raahata mukana joka paikkaan, just in case. Tuplarattaiden kanssa homma on hieman helpompaa, koska tarvittaessa voi irrottaa molemmat kädet ilman pelkoa siitä, että toinen lapsi ehtii kadota väkijoukkoon ja kaiken mukana tarvittavan tavaramäärän saa tungettua rattaiden tavarakoriin. Silti lähes aina on se fiilis, että kaikki tekeminen on hieman hankalaa. Esimerkiksi kahvilassa täytyy aina ensin etsiä pöytä, jonka äärelle mahtuu parkkeeraamaan rattaiden kanssa. Vasta sitten voi lähteä jonottamaan tiskiltä kahvia, koska tarjottimen ja tuplarattaiden kanssa ahtaissa tiloissa taiteiteleminen ei ainakaan vielä kuulu tämän äipän erityistaitoihin. Jos jostain saisi kaksi extrakättä, niin sitten homma olisikin jo ihan eri.

Logistisiin haasteisiin kun lisätään vielä kahden lapsen ruokarytmit ja unirytmit, niin tekemisten suunnitteleminen saa aivan oman aspektinsa. Lasten nälkä ja väsymys kun ei katso aikaa eikä paikkaa ja ruoka on saatava aikalailla viivyttelemättä, kun sen aika on. Ei aina ihan yksinkertaista toteuttaa kodin ulkopuolella.


Muskariin tai vauvakinoon en olekaan kahden lapsen kanssa vielä uskaltautunut. Ajatuskin tuntuu hurjalta ja on vain helpompi pysyä kotona tai kävellä joka päivä lähipuistoon vauvan nukkuessa päiväuniaan. Sellaista meidän arki on pitkälti ollut viimeiset kahdeksan kuukautta, eli siitä lähtien kun kuopuksemme syntyi. Olen huomaamattani ajautunut tilanteeseen, johon minun ei todellakaan pitänyt koskaan ajautua. Lupasin itselleni esikoisen synnyttyä, että en jätä lapsen syntymän takia tekemättä asioita, vaikka ne voivat tuntua hankalilta. Niin vain on kuitenkin käynyt ja olen huomannut, kuinka meidän arkikuviot ovat kutistuneet lähinnä kotona olemiseen ja ulkoilemiseen.

Alkuunhan se vielä meni, kun vauva oli pieni ja haettiin kovasti uusia rutiineja ja tapoja toimia uudella perhekokoonpanolla. Nyt vauvan ollessa kahdeksankuinen, on jatkuva kotona oleminen alkanut tympäisemään ja harmittaa, että arkipäivät toistavat aina samaa kaavaa. Nyt on vaan pakko kirkastaa itselle samaa ajatusta, mitä painotin esikoisenkin synnyttyä. En edelleenkään jätä asioita tekemättä vain siksi, että ne voivat olla hankalia. Tiedän varsin hyvin, että omassa päässä monikin juttu tuntuu todella paljon vaikeammalta, mitä se todellisuudessa onkaan ja oma pää rakentaa esteitä ihan turhiinkin tilanteisiin.

Siksipä päätin viime viikolla muuttaa ajatusmaailmaani ja lähdin yksin lasten kanssa käymään vanhempieni luona. Tuo reissu tarkoitti lähes 500 kilometrin yhdensuuntaista ajomatkaa autolla yksin lasten kanssa, mikä tietenkin ahdisti ja stressasi etukäteen. Mitä jos lapset huutavat takapenkillä koko matkan, mitä jos auto hajoaa, miten saan huoltoasemalla ruokittua koko porukan, kun taaskaan omat kaksi kättä eivät tunnu riittävältä kolmen ihmisen tarpeisiin. Paljon kauhuskenaarioita joita pohdin etukäteen ja joiden takia olisi ollut todella paljon helpompaa vain jäädä kotiin.


Nyt olen palannut tuolta mummilareissulta takaisin kotiin ja voin todeta, että matka meni paljon paremmin mitä osasin odottaa. Molempiin suuntiin ajomatka kesti seitsemän tuntia ja sisälsi yhden vähän yli tunnin pysähdyksen. Jonkin verran matkaan mahtui itkua ja huutoa, mutta perille päästiin. Huoltoasemalla laitoin lapset tuplarattaisiin, kävin tilaamassa itselleni ja esikoiselle tiskiltä pöytiin tuotavat ruuat ja niitä odotellessamme syötin kuopuksen. Olihan se välillä aikamoista säätöä ja yksinkertaisiinkin asioihin meni yksin kahden lapsen kanssa paljon enemmän aikaa, mutta mitä sitten. Meillä oli todella kiva reissu. Saatiin nauttia mummilassa olosta, päästiin pulkkamäkeen ja neljäksi yöksi pois normi kotiympyröistä. Hieman raskasta, mutta siltikin piristävää!

Ei missään nimessä pidä tuudittautua siihen, että kotona oleminen olisi jotenkin fiksumpaa, koska lähteminen ja tekeminen voisi olla hieman hankalaa ja siksi myös pikkasen raskastakin. Kaikesta siitä huolimata vaihtelun luominen arkipäiviin piristää niin omaa kuin lastenkin mieltä ja sen voimalla kotona oleminenkin tuntuu tosi paljon kivemmalta.

Ei kommentteja

Kiitos, kun jätät kommentin! :)