Kotona - Synnytyskertomus osa 7 ja viimeinen osa

Kirjoittanut Laura
Yön nukuin sohvalla, koska yöllä oli vielä pakko lämmittää lisämaitoja. Vaikka saimme sunnuntaina kotiin lähtiessä luvan aloittaa lisämaitojen purku, päätimme mieheni kanssa sen tehdä hitaasti. Vieläkin oli tuoreessa muistissa esikoisen ajalta yölliset huudot, kun oma maito ei tuntunut riittävän. Siihen rumbaan emme halunneet lähteä, joten lämmitimme muutamana seuraavana yönä vielä maitoa typykälle. Oli ihana olla kotona ja tehdä asioita omassa rytmissä. Olla juuri niissä omissa pieruverkkareissa ja kulahtaneessa topissa. Ilman, että stressasi jonkun muun yöunissa tai nukkui huonossa asennossa sairaalan pienessä sängyssä.


Mieheni oli vielä viikon kotona ja päätimme, että veisimme patukan päivittäin päiväkotiin. Tarkoitus oli aloittaa syyskuun alusta tulevan vuoden arki, jossa olisi viikoittain vähintään se yksi vapaa päivä viikossa. Mieheni lähti aamuisin viemään patukkaa, kun itse jäin pesäilemään vauvan kanssa kotiin. Hän oli täydellinen. Hän söi ahnaasti ja hyvin, jatkuvasti ja imetys alkoi vihdoin sujumaan. Typykkä oli vielä heikko ja väsyi nopeasti imiessä, joten jatkoin maidon pumppaamista talteen. Samalla huomasin, kuinka maito alkoi toden teolla nousemaan ja halusin sitä pitää yllä. Pakkanen alkoi täyttymään Minigrip-pusseista ja alun pienten pussien tilalle tuli suuria pusseja. Imetin toisesta rinnasta ja pumppasin toisesta. Varsinkin aamuisin pumpunpullo täyttyi hetkessä ja sain helposti pumpattua 150 ml talteen. Pyysin siskoltani lainaan keittiövaakaa, mutta hän oli käynyt ostamassa meille oman. Punnitsemme maitoja ja vauvaa kilpaa. Heitin jokaisen imetyksen päätteeksi pakkaseen pussillisen maitoa. Määrät olivat aluksi pieniä, mutta neitimme vahvistui päivä päivältä.
Pientä stressiä alkoi aiheuttamaan omat vaatteeni. Kuljin edelleen raskausvaatteissa. Kaikki housut olivat liian isoja tai pieniä. Mikään vaate ei tuntunut sopivan imetykseen eikä mihinkään voinut lähteä, koska ei päälle sopinut kuin kulahtaneet topit ja löysät housut. Raskausmasun tilalla oli löysä pussi, joka ei ollut vielä palautunut täysin siellä majailleesta vauvasta. Masu pursui joka kolosta ja näytin makkaralta kuoressaan. En esikoisen aikana osannut edes kaivata imetysvaatteita. Nyt juoksin hakemaan imetystoppeja. (Nämä topit ovat olleet täysi pelastus ja luotto vaate viimeisen kolmen kuukauden ajan).


Keskiviikkona menimme jälleen Naistenklinikalle ja toivon suuresti, että tämä olisi viimeinen kerta. Keskustaan menevät tiet olivat kaikki aivan tukossa ja kirosin ääneen, että miksi aina pitää olla niin kova kiire joka paikkaan. Ei voi lähteä ajoissa. Mies jätti minut etuovelle ja lähti etsimään parkkipaikkaa. Minä kiiruhdin tuttuun tapaan ylinpään kerrokseen ja koputin sovitusti oveen. Vastaanotolla oli vastassa tutut hymyilevä kasvot, kun kätilö, joka meidät oli perjantaina kotiuttanut, avasi oven. Koska oli arkipäivä, täytyi näytteet käydä ottamassa alakerrassa. Olin juuri ja juuri ajoissa paikalla, mutta en tajunnut käydä ottamassa niitä hiton verikokeita. Oikeastaan en edes tiennyt, että ne piti käydä ottamassa alakerrassa, kun viimeksi näytteenottaja tuli aulaan ne meiltä ottamaan. Juoksin takaisin alakertaan kopan kanssa ja yritin saada miestäni kiinni. Meni vastaajaan, laitoin viestin, että olemme labrassa. Otin vuoronumeron ja jäin odottelemaan. En ollut saanut lämmitettyä typykän jalkaa, joten näytteenotossa tulisi kestämään. Vauvojen ääreisverenkierto on vielä heikkoa vastasyntyneenä, eikä verta tästä syystä saa otettua niin helposti. Mukava labranhoitaja otti meidät vastaan ja laittoi jalkaan lämmityksen kumihanskasta ja vedestä. Mieheni tuli paikalle ja saimme näytteet otettua. Menimme takaisin yläkertaan ja koputimme oveen.


Kätilö oli yhtä iloinen kuin minäkin, kun näki meidät vielä uudestaan. Ei ollut ehkä parhaimpia hetkiä minulle juuri tuon kätilön kanssa osastolla. Itkin hänelle keltaisuutta ja huoltani. Hän oli tosin onneksi myös se, joka meidät sairaalasta ensimmäisen kerran kotiutti. Tällä kertaa hän kyseli kuulumisia ja kävimme vielä kertaalleen läpi imetystä. Kerron, kuinka toinen puoli sattuu ja tuntuu, että maito olisi vihdoin lähtenyt nousuun. Kerron pumppauksesta ja sähköpumpun tilaamisesta. Kätilö on todella kannustava ja kertoo minulle vielä muutaman keinon, millä voin entisestään tehostaa maidontuotantoa. Mieheni riisui totutusti vauvan vaatteita ja kertoi samalla pissa- ja kakkavaippojen määriä. Ne olivat kätilön mielestä oikein hyvät, jonka jälkeen jännitimme mittoja. Paino oli noussut upeasti 110g kolmessa päivässä, olen nyt sen 3480g. Vielä oli siis matkaa syntymäpainoon, mutta hyvältä näytti. Ainakin maitoa tuli tarpeeksi, koska sain sitä niin paljon ylimääräistä talteen. Bilirubiiniarvot olivat nousseet hieman, mutta olivat reippaasti alle viitearvojen, joten pääsimme kotiin. Ja tällä kertaa viimeistä kertaa, olimme vierailemassa sairaalassa. Miten huojentavaa. Vauvamme syntymä oli jälleen aikamoinen ja patukan syntymän tapaan ei murheilta vältytty. Kiitos Naistenklinikan osaavan henkilökunnan, olimme viikossa selättäneet omat haasteemme ja pääsimme kotiin aloittamaan uutta arkea. Ihana kätilö toivotti meille kovasti tsemppiä elämään ja totesi vain: " Olipa ihana nähdä teitä vielä ja nähdä, kuinka teillä on kaikki tosi hyvin!"


Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.