Kuukauden nosto: Kotiäidin identiteettikriisi

Kerran kuukaudessa nostamme yhden vanhan postauksemme arkistojemme kätköistä ja julkaisemme sen uudestaan blogissamme. Tunnistat sen otsikossa olevasta "Kuukauden nosto"- maininnasta. Tänään julkaistava teksti on julkaistu blogissamme ensimmäisen kerran 27.8.2018.

Kirjoittanut Tanja



Tein viime viikolla ratkaisun, jonka myötä mieleeni laskeutui rauha. Päätin, että jatkan lapseni kanssa kotona olemista vielä jonkin aikaa ja on ihanaa, että monien viikkojen jatkuva päänsisäinen myllerrys on vihdoin ohi ja pystyin tekemään päätöksen, jonka takana voin seisoa ja jonka mukaan elän tätä elämääni vielä hetken aikaa. Tuosta rauhasta ja tehdystä päätöksestä huolimatta huomaan, että tämä kotiäiti potee juuri nyt pienoista identiteettikriisiä. Vaikka toisaalta olen päätöksestäni niin varma kuin vain voin olla, niin huomaan koko ajan kyseenalaistavani itseäni tällaisena ihmisenä, enhän ole koskaan mieltänyt itseäni kotiäidiksi. Ihmiseksi joka "jumahtaa" lapsen kanssa useammaksi vuodeksi kotiin tekemättä mitään muuta, koska elämässä pitäisi aina pyrkiä ja päästä eteen päin. Kehittää itseään ja luoda uraa. Tavoitella hieman enemmän ja enemmän.

Aiempi minä, siis minä ennen lasta oli juuri tuollainen ihminen. Aina monta rautaa tulessa, töiden ja opintojen osalta. Itsensä kehittämistä niin henkisesti kuin fyysisesti. Piti olla tavoitteita, joita kohti kuljettiin määrätietoisesti. Tuo minä tuntuu kovin kaukaiselta nykyiseen minääni verrattuna, siis tekemisen osalta. Nyt päiväni koostuvat hyvin arkisista asioista. Paljolti kotona olemisesta, lapsen ja kodin hoitamisesta, ulkoilusta, silloin tällöin ihmisten näkemisestä, hyvin rauhallisesta elämäntavasta. Ja se on minulle välillä niin hankalaa. Vaikka toisaalta taas rakastan tätäkin elämänvaihetta, niin välillä kuitenkin kipuilen oman tarpeettomuuden kanssa. Tiedän, että kuulostan monen mielestä varmasti aivan typerältä ja tiedän, että olen äärettömän tarpeellinen omalle lapselleni. Silti välillä tuntuu, että se ei riitä. Kaipaan vastuuta ja haasteita, jotka tulevat kodin ulkopuolelta. Jotain pientä haastetta elämääni, sellaista mitä vaippojen vaihto ja hiekkalaatikolla notkuminen ei tarjoa, vaikka päivääkään en tästäkään elämästä vaihtaisi pois.

Nyt kuitenkin olen päättänyt olla vielä kotona, eli olen kotiäiti. Tuo sana kuulostaa korvaani melkein kuin kirosanalta, enkä millään haluaisi myöntää olevani vain kotiäiti. Ihan selkeä identiteettikriisi siis. Mieli taistelee vastaan, vaikka päätös on jo tehty ja se tuntuu oikealta. Jostain syystä kotiäitiydessä on omissa korvissani negatiivinen sävy ja koen, että minun pitäisi hyödyntää hoitovapaalla oleminen jotenkin muutenkin, kuin vain lasta hoitaen ja arkea pyörittäen. Tuntuu liian laiskottelulta jäädä vain lapsen kanssa kotiin, kun toiset käyvät töissä ja heidän elämässään on edelleen monta rautaa tulessa, pienistä lapsista huolimatta. Koen itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi ja arvottomammaksi.


Mistä tuo tunne sitten tulee? Pitkälti varmasti ihan oman pääni sisältä. Olen aina ollut melko tehokas ja armoton itseäni kohtaan ja nyt tämä uusi elämänvaihe tuntuu niin kovin erilaiselta ja siksi jollain tapaa väärältä. Tähän asti kotona oleminen on tuntunut oikeutetummalta, koska lapseni on ollut alle vuoden vanha ja minulla on ollut suunnitelmissa palata töihin tammikuussa. Kaiken tämän piti olla siis vain hetkellistä ja tehokas, vanha minäni oli vain pienellä paussilla ja pian palaamassa takaisin ahkeraksi työntekijäksi, joka tekee yhteiskunnankin kannalta jotain tärkeää, eikä vain hoida omaa lastaan kotona. Tuosta näkökulmasta katsottuna lapsen kotona hoitaminen tuntui vielä ihan sallitulta, ilman, että tarvitsee potea huonoutta tai kokea itsensä jotenkin laiskemmaksi kuin toiset. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Nyt minulla tulee ainakin kahden vuoden tauko työelämään, hyvällä tuurilla jopa pidempi, mikäli perheenlisäystä on luvassa. Se ei tunnu lainkaan sopivan nykyisen, itsenäisen ja työtätekevän naisen muottiin.

Yhteiskuntamme ei myöskään helpota kotiäitien tunnontuskia, koska koko ajan mietitään, miten äidit saataisiin nopeammin takaisin työelämään ja lapset päivähoitoon. Ymmärrän kyllä, että kansantalouden, naisten palkkakehitysten, eläkekertymien, tasa-arvon ja lukuisten muiden asioiden kannalta olisi optimaalista, että äidit eivät jää useammaksi vuodeksi kotiin, mutta tarvitseeko elämää aina miettiä kylmästi lukujen kautta. Jos ei siis ole pakko. Ympäröivien ihmisten aiheuttama sosiaalinen paine on myös ajoittain todella painostavaa ja ahdistavaltakin tuntuvaa. Tai ainakin sellaisen kaiun sitä herkästi itseensä ottaa, kun joku kehaisee toista saman ikäisen lapsen vanhempaa siitä, miten kyseinen äiti jo äitiyslomalla opiskeli ahkerasti ja palasi heti kuin mahdollista takaisin täyspäiväisesti töihin tai koulunpenkille. Tuollainen kommentti tuntuu kuin raipaniskulta omassa epävarmassa, herkässä nahassa. Ihan kuin alleviivattaisiin sitä, että sinä olet laiska kotiäiti ja muut jatkavat elämässä eteen päin. Vaikka eihän se niin ole, se vain tuntuu siltä, kun on itse epävarma itsestään ja hakee omaa paikkaansa elämässä.


Itse olen pohtinut omaa kotiin jäämistä arvojeni kautta, mikä minulle on tärkeää ja arvokasta juuri nyt ja mikä todennäköisesti on se tie, jota muistelen jälkikäteen tyytyväisyydellä ja ilman katumista. Ja juu, elämässä on toisaalta turha katua tehtyjä valintoja, koska koskaan ei voi tietää, mihin ne muut valinnat olisivat meidät vieneet, mutta silti. Tässä hetkessä minulle kaikista tärkeintä on tuo pieni poikani ja elämä hänen kanssaan. Haluan nähdä hänen kasvua ja kehitystä ja antaa hänelle mahdollisuuden olla kotona hieman pidempään, vaikka se tarkoittaa minulle kotiäitiyttä ja sen myötä identiteettikriisin läpi käymistä. Se tarkoittaa itselleni hieman enemmän kotona olemista ja ajoittain tylsyyden sietämistä, mutta pohjimmiltaan on kuitenkin sitä arvokasta aikaa, jota saan viettää tuon pienen ihmisen kanssa. Häntä kasvattaen ja opettaen, elämään valmistaen. Voiko mikään olla sen tärkeämpää? Töitä ehdin vielä tässä elämässä tehdä ja paljon. Ehdin myös opiskella ja kehittää itseäni, jos siltä tuntuu ja vaikka jo hoitovapaan aikana. Nyt on aika hiljentää oma päänsisäinen kriitikkoni ja nauttia kotiäitiydestä. En ole yhtään sen huonompi tai vähäpätöisempi ihminen, vaikka hoidankin lasta vielä hetken pidempään kotona. Tämä siis ihan vain minulle itselleni tiedoksi, minähän tässä olen ollut se ainoa, joka asiaa on lainkaan kyseenalaistanut. Työpaikkani onneksi odottaa minua ja siitä olen äärettömän onnellinen. Vielä me nähdään, kunhan minä ja lapseni olemme valmiita siirtymään uuteen elämänvaiheeseen.

Onko muilla kotiäitiyteen liittynyt identiteettikriisiä vai tuntuiko uusi rooli täysin luontevalta ja omalta?

Blogissamme on nyt meneillään arvonta, jossa voit voittaa ihanan Pienen suuri seikkailu -kirjan itsellesi. Arvontaan voit osallistua tästä 11.9.2019 asti.

2 kommenttia

  1. Niin tuttu tunne. Olen itse kipuillut saman pohdinnan kanssa ja tullut siihen tulokseen, että minä ja lapseni voimme paremmin, kun olen täysin läsnä kotona. Mieheni hoitaa työelämän tällä hetkellä. (Arjen suklaasuukkoja)
    https://arjensuklaasuukkoja.blogi.net/blog/64/aidin-hyvinvointi-arjen-keskella/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kommentoit! :) Ihanaa, että olet päässyt sinuiksi oman kotona olemisesi kanssa. Itselläni asia vaatii toisina päivinä vähän enemmän työstämistä kuin toisina, mutta pääsääntöisesti olen onneksi tyytyväinen tähän tilanteeseen. Lasten kanssa kotona oleminen on kuitenkin pieni pätkä elämässä ja en halua missata sitä turhaan synkistelyyn. Ja kuten olit omassa postauksessasi kirjoittanut, täytyy oppia löytämään niitä onnelliseksi tekeviä ja energisoivia asioita omasta arjesta, niin elämä on hyvää ja tasapainoista. Se pätee nyt ja sitten kun ollaan taas takaisin työelämässä. :) -Tanja

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.