Onko lapsen herkkyys vika vai ominaisuus?

Kirjoittanut Tanja


Onpa se niin kovin herkkä! Miten se nyt noin paljon vierastaa? Onko se aina noin totinen? Niin tutun kuuluisia lauseita, jotka olen kuullut monesti esikoiseemme liitettynä. Hän on valloittava persoona, joka on herkkä, tarkkaileva ja melko rauhallinen. Iloinen ja puheliaskin hän on, se ei vaan näy kaikissa tilanteissa ja ainakaan samoin tein.  Tullut siis monella tapaa vanhempiinsa. Jo raskausajan perhevalmennuksessa meitä pyydettiin kertomaan millainen lapsi vatsassa kasvaa. Suurin osa vanhemmista kuvaili tulevan lapsukaisen olevan reipas, temperamenttinen ja vilkas, kun taas me miehemme kanssa kuvailimme vatsassa olevaa poikalasta rauhalliseksi, sellaiseksi mitä itsekin olemme. 

Tietenkään tuossa vaiheessa ei vielä voi sanoa mitään tulevan lapsen luonteenpiirteistä, mutta jonkinlaista osviittaa uskon vanhempien luonteista jo saavan. Itse olen persoonallisuustyypiltäni ambivertti, eli jotain introvertin ja ekstrovertin väliltä. Kallistun enemmän kuitenkin sinne introvertimpaan suuntaan ja olenkin koko elämäni kokenut monessakin tilanteessa olevani synnynnäisten persoonallisuuspiirteideni takia vähän vääränlainen. Meidän yhteiskunta kun suosii monessakin mielessä ekstrovertteja ihmisiä ja introverttius tunnutaan usein näkemään enemmänkin vikana kuin ominaisuutena, josta voisi olla jotain hyötyä. Etenkin työelämässä olen saanut kokea paineen olla erilainen, koska olen todella sosiaalisessa työssä, johon useimmiten hakeutuu ekstrovertteja ihmisiä ja me introvertit (tai ambivertit) ollaan työntekijöinä selkeä vähemmistö.


Ensimmäisessä vakityöpaikassani käsiteltiin persoonallisuustyyppejä ja ihmisten erilaisuutta työnohjauksessa ja siellä selvisi, että meitä introvertteja oli koko työporukassa kaksi ja loput olivat sitten puolestaan ekstrovertteja. Tuon työpaikan ekstrovertit olivat todellisia "moottoriturpia", joten kontrasti meidän kahden ja niiden loppujen välillä oli aikamoinen.  Ei siihen olisi mitään testejäkään tarvinnut, jotta tuon tosiasian olisi voinut todeta. Voitte siis varmasti arvata, että viikoittaisissa melko vapaamuotoisissa työpaikkapalavereissa puheen tulva oli aikamoinen ja kaksi meistä oli enemmän tarkkailijan ja sivusta seuraajan roolissa, koska ei siinä puheen tulvassa ollut tarvetta olla koko ajan äänessä. Sanon kyllä, kun minulla on jokin mielipide tai asiaa, mutta ääriekstrovertille tyypillistä puhumisen ilosta puhumista harvoin ryhmätilanteissa harrastan.

Sainkin hyvin nopeasti esimieheltäni palautetta, että minun pitäisi ottaa suurempaa roolia työpaikkapalavereissa. Niissä kun oli totuttu, että kaikki olivat jatkuvasti äänessä ja siksi tuntui oudolta, kun kaksi meistä ei toiminutkaan samoin kuin muut. Koin taas kerran olevani vääränlainen luontaisten ominaisuuksieni takia ja pakotin itseni olemaan enemmän äänessä palaverien aikaan, etten erottuisi joidenkin silmissä negatiivisesti joukosta. En tiedä toiko se loppujen lopuksi mitään lisäarvoa jo muutenkin todella paljon rönsyileviin palavereihimme, mutta toteutin työnantajani toivetta ja muutin itseäni työpaikalla enemmän ekstrovertiksi, koska niin vain kuului hänen mielestään olla.

Tämä on vain yksi esimerkki niistä tilanteista, kun olen kokenut introverttiuteen liittyvien piirteiden olevan rasitteeksi itselleni ja kokenut olevani jollain tavalla hieman vääränlainen siihen malliin, minkälainen minun muiden odotusten mukaan tulisi olla. Siksi olenkin ottanut hieman paineita esikoiseni kohdalla, joka on myös rauhallinen, tarkkaileva, harkitseva ja herkkä. Uusissa tilanteissa hän pysyttelee jonkin aikaa sivummalla tarkkailijan roolissa, kunnes jossain vaiheessa hän kokee olevansa valmis menemään mukaan tilanteeseen. Hän ei ole siis suuna päänä ryntäämässä hänelle uusiin tilanteisiin, vaan vaatii tilanteesta riippuen aikaa ja rohkaisua. Rämäpäisempien lasten seassa hän tuntuu usein jäävän muiden jalkoihin oman rauhallisuuden ja tarkkailijan roolinsa takia. Hän on myös monessa tilanteessa todella herkkä. Siinä missä joku lapsi ei ole moksiskaan kaatumisista tai muiden lasten itkuista, niin meidän poika puolestaan pahoittaa herkästi mielensä ja kaipaa vanhemmilta lohdutusta. Onko nämä piirteet sellaisia, jotka kääntyvät häntä itseään vastaan, vai onko meidän aina vain kovenevassa maailmassamme sijaa introverttiuteen liitettyjen luonteenpiirteiden kanssa?


Vanhempana sitä tietenkin huolehtii oman lapsen pärjäämisestä päiväkoti- ja koulumaailmassa. Jyrääkö kovempi luonteiset lapset herkempien yli ja tuleeko lapseni olemaan kiusaamisen kohteena omien persoonallisuuteen liittyvien piirteidensä takia? Itse olen ollut koulukiusattu koko peruskoulun ajan, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Vaikka niistä ajoista on jo aikaa hurjan paljon, tiedostan lapsuuden kokemusteni vaikuttavan edelleen tietyissä tilanteissa. En ole koskaan oppinut pitämään esiintymisestä ja jännitän tilanteita todella paljon, koska niihin liittyy niin monen vuoden ajalta painajaismaisia kokemuksia omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Samasta syystä vihaan myös ryhmätilanteita, koska ne palauttavat minut edelleen niihin ikäviin muistoihin ja vaikka kuinka olen aikuisajan opintojen ja työelämän kautta saanut näissäkin asioissa positiivisia kokemuksia, tunnen menneisyyden painolastin edelleen hartioillani. Samaa en missään nimessä haluaisi oman lapseni kokevan. Haluaisin, että hän saa rauhassa olla sellainen kuin hän on, ilman, että kukaan muu asettaa hänelle paineita olla enemmän sitä tai vähemmän tätä. Haluan, että hänelle kasvaa terve itseluottamus omana itsenään ja hänet hyväksyttäisiin juuri sellaisena kuin hän on, koska erilaisuus on tässäkin asiassa rikkaus.

Vanhempana tuntuu, että jo lapsissa arvostetaan enemmän piirteitä, jotka ovat tyypillisempiä ekstroverteille kuin introverteille. Kuinka usein saa kuulla ihasteluja, miten reipas ja rohkea joku lapsi on. Tai onpa tytöllä tai pojalla temperamenttia ja luonnetta! Ylpeydellä kerrotaan, miten pikku nassikat latelevat nasevia totuuksia pikkuvanhaan tyyliin ja eivät koskaan ujostele ketään tai mitään. Samaa ihastelua harvemmin kuulee introverteista lapsista ja heidän luonteenpiirteistään.

Viime aikoina on onneksi alettu puhua enemmän erilaisista luonteenpiirteistä ja esimerkiksi siitä, miten introvertit pitäisi nähdä vahvuutena työyhteisöissä. Siinä missä ekstrovertit ovat tietynlaisia ja introvertit taas toisenlaisia, niin molemmat tavat olla ja toimia on ihan yhtä lailla oikein ja molemmilla on omat vahvuudet, joista on hyötyä työelämän ja kaiken muunkin kannalta. Keskustelin erään kasvatusalan ammattilaisen kanssa oman lapseni luonteeseen liittyvistä huolistani ja mietin ääneen, pitäisikö minun pyrkiä kasvattamaan hänestä enemmän ekstrovertimpi ihminen. Ikään kuin luoda hänelle suojamuuri, jonka avulla hän selviää omien "heikkoutena nähtyjen" luonteenpiirteidensä kanssa. Ihminenhän syntyy tietynlaisena, mutta kasvatus ja kaikki muut elämän myötä tulevat kokemukset muokkaavat persoonaa ja meidän tapaa toimia. 


Käyty keskustelu onneksi avasi silmiäni. Tajusin, että omat huonot kokemukseni määrittävät aivan liikaa sitä ajatusta, miten kuvittelen oman lapseni elämänpolun myös menevän. Tuo ammattilainen muistutti, että ehkä poikani osaa herkkyyden, tarkkailevaisuutensa ja mukautuvuutensa avulla luovia elämässä niin, että hän ei ikinä joudu suurempien konfliktitilanteiden keskelle. Hän on se joukon mukava tyyppi, joka ei provosoi käytöksellään ja josta pidetään juuri sen takia, että hän on rauhallinen ja osaa antaa tilaa myös muille. Alle kaksi vuotiaasta ei voi myöskään täysin sanoa, millainen hän tulee olemaan viiden vuoden päästä, kun hän menee ensimmäiselle luokalle. Voihan olla, että tietyt luonteenpiirteet vahvistuvat ja tietyt taas heikkenevät.

Vaikka lapseni on tietynlainen, minun ei pidä ajatella, että hän on jotenkin vääränlainen omien luonteenpiirteidensä kanssa. Tukea ja rohkaista voi ja pitää, sehän on meidän vanhempien tehtävä. En voi kuitenkaan liikaa lähteä muokkaamaan lapseni temperamenttia, vaan enemminkin minun täytyy kannustaa häntä olemaan rohkeasti sellainen kuin hän on ja siten hän pystyy kasvamaan terveen itsetunnon omaavaksi aikuiseksi, joka luottaa omiin kykyihinsä. Eikä toivottavasti koe koskaan olevansa vääränlainen, niin kuin itse olen monesti kokenut.

Onko kukaan muu vanhempi paininut samojen ajatusten ja huolenaiheiden kanssa oman lapsen kohdalla?

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.