Raskaus tunteiden vallassa

Istun ja kirjoitan tätä postausta kahvilassa ja odotan, että aika kuluisi. Minulla ei riitä mielenkiintoa tai keskittymistä mihinkään. Minua vain jännittää ja paras tapa purkaa ajatuksia on tämä, meidän blogimme. Kuinka paljon saakaan irti siitä, että pystyy johonkin purkamaan päässä pyörivä ajatuksia, huolia ja murheita sekä monesti niitä onnen hetkiä. Odotan kahvilassa rakenneultraa ja tämän päivän aikana minun takaraivossani on jyskyttänyt pelko, mitä jos kaikki ei olisikaan hyvin. Muuten jännityksellä ja ilolla odotettu ultra onkin muuttunut pelkotilaksi, joka vyöryy päälle, niin etten osaa enää nauttia jännityksestä vaan se vaan tuo huonoa oloa. En odota sukupuoltakaan enää ollenkaan, ihan pikku seikka sen rinnalla, jos vaan kaikki olisi hyvin. Tämä odotus aika on ollut minulle tunteiden laidasta laitaan menemistä ja jotenkin tuntuu, että esikoisen kohdalla en osannut pelätä näin paljon. Kaikkea odotti innolla eikä murheet olleet päällimmäisenä mielessä.

Alkuraskauden huonojen olojen jälkeen tuli odotukseen mukaan tunteiden sekamelska, joka ei ollut välttämättä mitenkään kaunista katseltavaa. Vuolaat itkukohtaukset aamuisin ilman, että oli mitään erityistä syytä, säikäyttivät toden teolla. Minä stressasin kovasti itkujani, vaikka mitään syytä ei ollut eikä minulla ollut mitään hätää. Vielä huolestuneempi oli mieheni, joka oli jo enemmän kauhutunnelmissa kuin huolissaan. Hän ei tiennyt mikä minulla oli, enkä kyllä tiennyt minäkään. Itkin vain. Itkin eräskin lauantaiaamu makuuhuoneen lattialla pukiessani vaatteita päälle, oli puoli tuntia aikaa lähtöön ja olin menossa viettämään joululahjaksi saamaani joogafestaripäivää ja silti itkin. Saatoin itkeä jollekin ihan naurettavalle asialla niin, etten osannut lopettaa itkemistä. Näitä tällaisia hormoniryöppyjä olin patukan aikana kokenut vain synnytyksen jälkeen ja se tunne oli jotain käsittämätöntä. Miten kaiken ottikin niin tunteella, vaikka ei ollut niin tunteikas olo ollenkaan.


Itkut vaihtuivat myrskyksi, hurrikaaniksi, jonka silmään ei kukaan halunnut joutua. Saatoin reagoida todella voimakkaasti lattialla oleviin hiekanmurusiin ja sehän oli kaikkien muiden vika. Minulta puuttui täysin suodatin ja jälkikäteen harmittelin kovasti reagoimistani ja purkautumistani lapsiin. En välttämättä huomannut itsekään omaa purkautumistani, ennen kuin mieheni kommentoi asiasta minulle. Hän kertoi minun olevan jatkuvasti kireä ja äkkipikainen ja jokainen taloudessamme asuva kulki sukkasillaan varjoissa, ettei vain tulisi tielleni tai saisi minua ärsyyntymään jostain. Ärsyyntyminen saattoi olla milloin mikäkin asia ja huolestuttavaa oli se, etten itse edes huomannut tällaista ollenkaan. Omasta mielestäni olin käyttäytynyt koko ajan ihan normaalisti ja omaan tuttuun tyyliini. Miten niin olin kireä, tiuskiva ja känkkäränkkä?

Tämän raskauden aikan olen kokenut huolta enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämäni aikana. Vaikka olin tarkka patukan aikana monesta asiasta ja huolehdin läpi raskausajan kaikesta mahdollisesta, on tämä raskaus ollut täysin omaa luokkaansa tämänkin asian suhteen. Olen ollut ihan varma, että saan Listerian milloin mistäkin, olen googlettanut prosentteja sikiön kuolleisuudesta ja olen ollut ihan varma, ettei elimistöni toimi raskausaikana sillä tavalla kuin olisi tarkoitus. Jokainen huoli on osoittautunut turhaksi, mutta silti stressaan koko ajan. Olen kyllä nauttinut raskaudestani ja moneltakin kantilta raskausaika on ollut helppo. Mitä nyt olen voinut pahoin, kärsinyt migreeneistä ja nähnyt painajaisia. Onko se niin, että ensimmäisen raskauden jälkeen on jotenkin tietoisempi kaikista riskeistä ja vaaroista ja siksi murehtii enemmän. Vai voiko toisen raskauden kohdalla olla vähemmän ympärillä pilvilinnoja, jotka suojaisivat murheilta?


Tummia pilviä on aiheuttanut myös pieni murhe raskauden jälkeisestä masennuksesta. Olen vakuuttunut siitä, että saan sen, ihan vaan sen takia, kun olen ollut näin tunteikas raskausajan. Ja tiedän kyllä, ettei se tarkoita oikeastaan mitään. Omassa mielessä sen kuitenkin rakentaa yhdeksi isoksi vaaran merkiksi. Se olisi pahin pelkoni, että en kokisi vauvaani omakseni ja en kykenisi pienokaisesta huolehtimaan. Kaikesta kyllä selviää, mutta en tiedä miten tuosta selviäisin, oikeasti. Tiedän, että ympärilläni on erittäin vahva tukiverkosto, joka pitäisi huolen, että saisin apua ja ymmärrystä. Tämä teksti on purkaus kaikesta niistä huolistani, joita olen kokenut tämän raskauden ensimmäisen puoliskon aikana. Olemme jo yli puolivälin ja nyt tämä homma käy koko ajan todellisemmaksi. Kuulostaa siltä, että raskausaika olisi ollut minulle vain murhetta, vaikka suurimman osan ajasta lentelen niissä vaaleissa pilvilinnoissa, joita mieleeni rakentuu meidän pienokaisestamme. Olen superonnellinen ja vatsassa möyrivä pallero aiheuttaa minulle myös niin isoja onnenpuuskia, että ihan oikeasti itkettää onnesta.


Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.