Äidin rajoittava syyllisyyden tunne

Mieli kaipaisi omaa aikaa ja hengähdyshetkeä, mutta huono omatunto kalvaa takaraivossa. Vaikka päivät menisivät jo täysin lasta hoitaen, ei illalla millään raaskisi lähteä omiin juttuihin, koska a) tuntuu syylliseltä käyttää vähäistä koko perheen aikaa omiin juttuihin, b) tuntuu syylliseltä lähteä lapsen kanssa olemisen sijaan omiin menoihin ja c) tuntuu syylliseltä jättää töistä väsynyt isä hoitamaan energistä taaperoa. Syyllisyys muistuttelee olemassa olostaan myös muissakin tilanteissa. Erityisesti se nakertaa silloin, kun istut kahvikupin kanssa hetkeksi aloillesi ja aiheutat taaperolle pettymyksen, kun et juuri sillä hetkellä menekään leikkimään dubloilla tai katselemaan ikkunasta ohi ajavia autoja. Se tuntuu erittäin syylliseltä, vaikka olisit jo koko aamupäivän käyttänyt lapsen kanssa leikkimiseen. Syyllisyys muistuttelee myös pesua kaipaavasta jääkaapista, ääriään myöten pursuavista pyykkikoreista ja jumppaamattomista lantionpohjan lihaksista. Oma lukunsa syyllisyydessä on parisuhde, miten en taaskaan jaksanut illalla huomioida toista tai ärhentelin väsymyspäissäni ihan turhasta ja pahoitin samalla molempien mielen.


Välillä tuntuu, että äitiys on yhtä syyllisyyden tuntemista ja huonoa omaatuntoa, vaikka kuinka yrittäisi tehdä parhaansa. Olo tuntuu riittämättömältä, koska päivässä ei riitä tunnit ja jaksaminen kaikkeen mitä haluaisi ja ennen kaikkea pitäisi tehdä. Vaikka kuinka kaipaisi omaa aikaa, niin syyllisyydentuskissaan sitä siirtää omia tarpeitaan sivummalle ja menee enemminkin muiden tarpeet edellä. Kannustan miestäni ottamaan omaa aikaa ja mahdollistan hänen harrastamisen, mutta itse olen todella huono ottamaan aikaa omille jutuilleni. Tai ainakaan se ei onnistu ilman huonoa omaatuntoa ja syyllistä oloa.  Ihan typerää, tiedostan sen itsekin. Tiedän myös varsin hyvin, että pidemmän päälle tällainen omien tarpeiden sivuun asettaminen ei toimi ja omalle syyllisyyden tunteelle pitäisi tehdä jotain.

Mistä tällainen turha syyllisyys sitten kumpuaa? Väittäisin, että pitkälti omasta persoonasta ja luonteesta. Olen monessakin asiassa kovin tunnollinen ja tarkka ihminen, vaadin itseltäni paljon ja välillä jopa suoritan elämää. Kodin täytyy olla siisti, uralla täytyy päästä eteen päin ja aina olisi vähän hyvä jatkokouluttaa itseään ja päivittää osaamistaan. Pitäisi myös syödä terveellisesti, harrastaa tarpeeksi hikiliikuntaa ja nukkua riittävästi. Lähes kaikilla elämän osa-alueilla täytyy pärjätä vähintään kiitettävästi, että voi olla tyytyväinen itseensä ja täyttää ne itse itselleen asettamat hyvän ihmisen kriteerit. Äitiys ei tietenkään ole poikkeus tässä kuviossa. Vaikka koenkin aidosti olevani hyvä äiti, joudun jatkuvasti hieman kamppailemaan omien odotusteni ja realististen mahdollisuuksien välillä. Näin yhden lapsen kanssa kotona ollessa pystyn vielä suhteellisen hyvin täyttämään ne hyvän äidin vaatimukset, joita mieleni itselleni asettaa, mutta mitä tapahtuu kesällä, kun perheeseen syntyy toinen lapsi tai entä sitten, kun palaan takaisin työelämään? Miten luovin tiukentuvien aikataulujen, kahden tarvitsevan pienen lapsen ja kaiken muun välillä, ilman, että tukehdun syyllisyydestä aiheutuvan taakan alle?


Olen tietyllä tapaa kateellinen niille ihmisille, jotka pystyvät suhtautumaan asioihin rennommalla otteella. He ottavat omaa aikaa silloin kuin kaipaavat sitä. He pystyvät laittamaan lapsen päiväkotiin tuntematta syyllisyyttä siitä, että lapsen kanssa vietettävä aika kutistuu huomattavasti. He pystyvät tarkastelemaan asioita myös siltä oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kantilta, koska pystyvät olemaan terveellä tavalla itsekkäitä. Vaikka vanhemman tehtävänä on laittaa lapsi ja hänen etunsa kaiken muun edelle, niin jossain menee raja tässäkin asiassa. Kaikessa ei voi olla täydellinen ja joissakin asioissa riittävän hyvän on vain riitettävä, jotta voidaan varmistaa kaikkien jaksaminen, hyvinvointi ja onnellisuus. Ärsyttävintä omassa syyllisyyden tuntemisessa onkin juuri se, että tiedän varsin hyvin miten asioiden pitäisi mennä ja myös sen, että syyllisyyden tunteminen on täysin turhaa. Olen lukenut lukemattomia asiantuntijoiden artikkeleita ja haastatteluita aiheeseen liittyen, mutta silti en pysty suhtautumaan omaan syyllisyyden tunteeseeni rationaalisesti ja annan sen pitkälti ohjata toimintaani.


Syyllisyys hankaloittaa elämääni ja samalla tietenkin estää minua olemaan oma itseni, koska toimin pitkälti muiden tarpeiden ja omien liian kovien odotusteni mukaisesti. Hyvä esimerkki on tuleva lapsi, jonka päiväkotiin menoa olen kipuillut jo hyvissä ajoin ennen hänen syntymäänsä. Jos miettisin vain omia tarpeitani, olisin todennäköisesti valmis menemään töihin lapsen ollessa hieman reilu vuoden ikäinen. Oma mieleni kuitenkin haraa vastaan, koska enhän ole raaskinut laittaa esikoistakaan niin nuorena hoitoon, joten miten voisin toimia toisen lapsen kanssa toisin? Välillä tuntuu, että kuvittelen olevani jonkinlainen superihminen, jonka jaksaminen on rajatonta ja joka voi silottaa toisten elämää ja arjen taakkaa oman jaksamisen kustannuksella. Olen todella hyvä neuvomaan muita ja muistuttamaan kuinka tärkeää on pitää huolta omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Vielä kun oppisin saman itseni kohdalla. Tällä elämäntyylillä poltan kynttilää molemmista päistä ja joku kaunis päivä raja varmasti tulee vastaan. Jotain täytyisi siis tehdä toisin, mutta miten omaa ajatusta ja toimintaa oppisi muuttamaan? Omaa turhaa syyllisyyden tunnetta pitäisi oppia käsittelemään niin, ettei se toimi esteenä oman ajan ottamiselle ja omista tarpeista huolehtimiselle. Pitäisi myös löytää terve itsekkyys, ettei aina aseta muita ihmisiä ja heidän tarpeita ja toiveita omien edelle. Omalla kohdallani helpommin sanottu kuin tehty, mutta toimikoon tämä postauksen pohdinta alkusysäyksenä muutokselle.

Miten te muut äidit olette taklanneet syyllisyyden tunteet vai onko sellaisten kanssa ylipäänsä tarvinnut koskaan painia?

2 kommenttia

  1. Tunnistan itsessäni myös samaa suorittamista ja itse itSelleni tavoitteiden luomista. Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta, joten koko ajan on tavallaan syyllinen olo jostain. Kirjoittelin omaan blogiinkin pikkuleijonat.blogspot.com hetki sitten vanhemmuuden suorittamisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo syyllisyyden tunteminen on kyllä inhottavaa, etenkin, jos ei ole mitään todellista syytä mistä pitäisi potea syyllisyyttä. Kaikkea tässä elämässä ei mitenkään voi suorittaa sata lasissa ja tietyissä asioissa on vaan tehtävä myönnytyksiä, että arki rullaa, eikä oma jaksaminen kuormitu liikaa. Hankalalta se välillä tuntuu, kun itsellä on niin älyttömän kovat vaatimukset omaa toimintaa kohtaan. Yritetään siis opetella armollisuutta, josko mekin suorittajat ja syyllistyjät joskus opittaisiin hölläämään niitä pipon nyörejämme. :) -Tanja

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.