Jo puolitoista vuotta kotiäitinä, kaksi vuotta vielä edessä?

Vuoden vaihteessa tulee kuluneeksi puolitoista vuotta siitä, kun sain lääkäriltä sairaslomatodistuksen käteeni ja jäin 9 päivää ennen äitiysloman alkua pois töistä. Olo vaihteli hämmentyneestä helpottuneeseen, toisaalta tuleva kotiin jääminen jännitti ja mietitytti, mutta toisaalta kroppa alkoi olla loppuraskauden unettomuuden takia aivan puhkipoikki ja siinä mielessä kotiin jääminen tuntui oikealta ratkaisulta. Kävin seuraavana päivänä siivoamassa työpöytäni ja luovuttamassa avaimet, tuolloin ajatuksena oli palata hieman reilun vuoden päästä syksyllä takaisin. Jos silloin joku olisi sanonut minulle, että nähdään seuraavan kerran töiden merkeissä 3,5 vuoden päästä, olisin nauranut ääneen. Silloiseen suunnitelmaani ei todellakaan kuulunut ajatus pitkästä kotiäitiydestä ja päässäni oli jo selkeät suunnitelmat töihin paluusta.


Ensimmäisen kerran suunnitelmat muuttuivat viime keväänä, kun päätimme mieheni kanssa, että jään pojan kanssa kotiin vielä vuoden loppuun asti ja palaan töihin pojan ollessa hieman vajaan 1,5 vuoden ikäinen. Keväällä päätimme myös, että toinen lapsi on tervetullut kun on tullakseen ja myös tuo avoin kortti jätti kysymysmerkin leijailemaan töihin paluun ympärille. Kuukaudet kuluivat ja heinäkuussa tehty positiivinen raskaustesti teki päätöksen puolestani, en palaisi töihin tammikuussa. Laskettuaika olisi maaliskuun loppupuolella, joten en ehtisi olla töissä kuin hetken. Olin helpottunut. Vaikka toisaalta olisin mielelläni voinut mennä jo töihin, niin silti tuolloin vajaan vuoden ikäinen poikamme tuntui niin pieneltä ja ajatuskin hänen laittamisesta hoitoon tuntui ikävältä. Oli siis ihanaa, että voisin vielä hetken jatkaa hänen hoitamistaan kotona. Elokuu saapui ja sen myötä tuntui, kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Raskaus osoittautui tuulimunaksi ja kaikki tehdyt suunnitelmat tuntuivat katoavan ja menettävän merkityksensä. Raskauden menettämisen lisäksi oli todella vaikeaa päästää irti siitä ajatuksesta, että voisin olla pojan kanssa kotona vielä vuoden vaihdetta pidempään. Kipuilinkin asian kanssa ja mieheni oli sitä mieltä, että voin ihan hyvin jäädä vielä kotiin jos itse vain haluan. Pohdin asiaa kantilta jos toiselta, miten kauan jaksaisin olla kotiäitinä? Miten pärjäisimme taloudellisesti? Jääkö poika jostain oleellisesta paitsi, jos hän ei ole päiväkodissa? Pohdintojen jälkeen aloin kallistua ajatukseen, että palaisinkin töihin vasta ensi vuoden elokuussa, mutta jättäisin kuitenkin asian hautumaan syksyyn asti, koska työnantajalle asiasta pitäisi ilmoittaa vasta lokakuun lopussa.

Syyskuussa alussa kävin työpaikallani ja ilmoitin samalla olevani kotona vielä elokuuhun asti. Se vain tuntui kaikista oikeimmalta ratkaisulta siinä hetkessä, koska vain kerran minulla on mahdollisuus olla pienen poikani kanssa kotona ja nähdä hänen kasvamisen ja kehittymisen aitiopaikalta. Ajattelin, että tulisin joskus katumaan enemminkin nopeaa töihin paluuta kuin lapsen kanssa kotona vietettyjä päiviä. Loppujen lopuksi kotona vietetyt vuodet ovat aika pieni osa elämää ja töitä olen jo tehnyt ja ehdin vielä tekemään paljon enemmän, mitä tulen kotiäitinä vuosia viettämään. Lokakuussa teinkin taas positiivisen raskaustestin ja marraskuussa saimme nähdä ultrassa pienen sydämen sykkeen. Jos kaikki menee loppuun asti hyvin, niin kotiäitiys jatkuu vielä elokuusta eteenkin päin ja näillä näkymin palaan töihin tammikuussa 2021! Oltuani kotona 3,5 vuotta. Se tuntuu tässä hetkessä todella hurjalta, vielä kaksi vuotta kotiäitiyttä jäljellä.


Millaista kotiäitiys on sitten mielestäni ollut? Pääsääntöisesti aivan ihanaa aikaa. On kivaa vaihtelua, että kerrankin elämässä ei tarvitse elää tiukan aikataulun mukaan, kuten töissä käydessä on täytynyt. Heräämme pojan kanssa keskimäärin puoli yhdeksältä aamuisin ja joka aamu olen kiitollinen hitaista aamuista ja siitä, että saan kaikessa rauhassa viettää aikaa tuon pienen, ihanan taaperon kanssa, joka tekee minut niin onnelliseksi. On ihana olla läsnä hänen elämässään täysipainoisesti, ilman, että täytyisi tasapainotella useamman roolin välillä. Päivisin saa ulkoilla valoisan aikaan, voi nukkua päiväunet jos siltä tuntuu ja kodinkin ehtii siivota ennen miehen kotiin saapumista. Illat ovatkin pyhitettyjä perheajalle ja muulle kuin kodinhoidolle. 

Ihanuudesta huolimatta, kotiäitiys ei kuitenkaan ole joka päivä ruusuilla tanssimista. Vaikeinta kotona olemisessa on sietää melko samankaltaisia päiviä. Töissä ollessa on selkeä rytmi työn ja vapaa-ajan välillä, tällä hetkellä sellaista ei elämässäni ole. Työ tarjoaa aivoille haasteita, jollaisiin kotona ei vain törmää. Välillä kaipankin niin paljon sitä, että voisin miettiä jotain hieman haasteellisempaa kuin perusarjen pyörittämiseen liittyviä asioita. Kaipaan työyhteisön sosiaalisuutta ja asiakkaiden kanssa käytyjä vuorovaikutustilanteita. Kotiäitiys on välillä melko yksinäistä puuhaa ja joskus on viikkoja, kun tuntuu, että siihen ei ole kuulunut yhtään aikuisen kanssa käytyä keskustelua (jos ei omaa miestä lasketa mukaan). Sosiaalisten tilanteiden puute toki on myös omaa vikaa, joka viikko ei vain jaksa lähteä avoimeen päiväkotiin tai lähipuistoon kokeilemaan, sattuisiko sillä kertaa paikalla olemaan joku muu juttuseuraa kaipaava. Joskus olisi vain ihana olla osa jotain yhteisöä, kuten työelämässä ollaan. Sellainen puuttuu tästä elämäntilanteesta täysin ja joinain päivinä minnekään kuulumattomuuden tunne harmittaa.


Itselläni kotiäitys on tavallaan kompromissi, jossa olen joutunut asettamaan vastakkain omat tarpeet ja toiveet ja niiden perusteella tekemään ratkaisuja. Halu olla kotona pojan kanssa on mennyt ohi siitä, että toisaalta kaipaan myös takaisin työelämään. Halu saada toinen lapsi on myös ajanut töihin paluun edelle. Ajatus siitä, että olen näillä näkymin vielä kaksi vuotta kotona lasten kanssa tuntuu toisaalta hyvältä ja toisaalta pelottavalta. Toisaalta puolitoista vuotta on mennyt nopeasti, mutta toisaalta se on tuntunut ikuisuuspitkältä ajalta olla poissa työelämästä. Monesti ihmetellään uhrautuvia äitejä, jotka laittavat lapset omien tarpeidensa edelle. En itse koe uhrautuvani kotiäitiydessä, mutta toki olen joutunut punnitsemaan eri vaihtoehtoja, tekemään ratkaisuja ja sen myötä myös laittamaan niitä omia tarpeitani taka-alalle. Se on kuitenkin oma ratkaisuni ja omaan haluuni perustuva, koska koen juuri tässä hetkessä lapsen ja tulevaisuudessa lasten kanssa kotona olemisen olevan tärkeämpää kuin työelämään palaamisen, vaikka sekään ei tuntuisi hassumalta ja välillä ikävöin töitäni ja kaikkea siihen kuuluvaa. Aina kaikkea ei voi saada ja työt ovat tällä hetkellä se, mikä saa omalla kohdallani odottaa. Aikansa kutakin, nyt vielä tovi kotiäitiyttä.

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.