Miten meillä menee?

Puhtaita kuulumispostauksia tulee kirjoiteltua kovin vähän, joten nyt flunssan kourissa kärvistelevänä ajattelin päästää itseni hieman helpommalla ja vaihteeksi kirjoitan mitä meidän elämään kuuluu.


Loman jälkeistä arkea on eletty nyt reilu kaksi viikkoa ja siitä suurin osa ajasta on mennyt meidän vanhempien sairastaessa. Onneksi poika on tuntunut säästyvän tältä taudilta, mikä on pääasia. Mikään ei ole kurjempaa kuin sairastava pieni ihminen. Kovin sitkeästä pöpöstä onkin ollut kyse, koska itse olen nyt ollut viikon jo lähes tulkoon täysilevossa ja vieläkin olo on kipeä ja ääni on aivan poissa. Viime yön sentäs sain pitkästä aikaa nukuttua joten kuten, ehkä tänään ei tarvitse turvautua päiväuniin. Odotan jo kovasti terveenä olemista ja olenkin mielessäni haaveillut ulkoilusta, lenkkeilystä, juoksulenkeistä, kuntosalista, avoimessa päiväkodissa käymisestä ja vaikka mistä. Näin neljän seinän sisällä vankina ollessa sitä on ollut kovin yksinäinen olo, kun ainoa keskustelukumppani on tuo ihana 1v taaperomme ja vaikka hänellä hurjasti juttua riittääkin, niin mitenkään kovin syvällisiin ja antoisiin keskusteluihin hänen kanssaan ei kuitenkaan pääse. Olen pitkästä aikaa aktivoinut Momzie- sovelluksen, minkä kautta viime syksynä tapasimme Laurankin kanssa. Vielä ei kuitenkaan matcheja ole syntynyt ja tuntuukin, että lähiseudun profiileista iso osa on vanhoja ja unohdettuja. Täytyy nyt jatkaa etsimistä ja josko loppuviikosta tai viimeistään ensi viikolla pääsisimme käymään avoimessa päiväkodissa ja toivottavasti siellä olisi saman henkistä seuraa minulle ja tietenkin pojalle leikkiseuraa muista pienistä ihmisistä.


Eilen tuli kuluneeksi tasan neljä viikkoa tuulimunaraskauden toteamisesta ultrassa ja eilen myös vihdoin sain raskaustestiin negatiivisen tuloksen. Reilu kaksi viikkoa siinä sitten loppujen lopuksi meni kaavinnan jälkeen, että raskaushormonit poistuivat kehosta. Olo on hurjan helpottunut, tuntuu, että nyt vihdoin voin jättää sen asian taakseni ja siirtää ajatukset eteen päin. Kuten aiemminkin olen kirjoittanut, seuraava raskaus on hyvin tervetullut heti kun vain mahdollista, eli jänniä aikoja eletään taas. Vaikka aiemmin ajattelin, ettei keskenmeno jättäisi minuun pelkoa seuraavan raskauden osalta, niin kyllähän se vaan mielessä kummittelee. Tiedän, että on äärimmäisen huonoa tuuria saada kaksi perättäistä keskenmenoa, mutta toisaalta taas tiedostan, että joillekin niitäkin sattuu. Täytyisi vaan yrittää olla stressaamatta ja murehtimatta liikaa. Suurin osa raskauksista menee kuitenkin hyvin ja lopputuloksena on terveitä lapsia, joten sillä ajatuksella pitäisi itsekin olla liikenteessä vauvahaaveidensa kanssa. Välillä tuntuu, että olen jo sinut menetykseni kanssa, mutta toisaalta havahdun välillä tilanteisiin, joissa tunnen suunnatonta kautetta muita raskaana olevia kohtaan. Ensinnäkin bongailen jatkuvasti vauvamahoja ympäriltäni ja joka kerta minut valtaa jonkinlainen haikeus ja pettymys siitä, että en itse enää olekkaan samassa tilanteessa. Välillä mietin, että nyt mentäisiin jo toista raskauskolmannesta, jos kaikki olisi mennyt niin kuin piti. Oltaisiin jo niin pitkällä ja toisen raskauskolmanneksen myötä voisi jo hengittää hieman kevyemmin, koska riskiviikot olisivat jo takana päin. Mutta ei, elämä päätti toisin. Kaikki on aloitettava alusta ja taas toivottava parasta. Tiedän, että kateus, katkeruus ja kaikki tyhmät ajatukset ovat ihan turhia, mutta minkäpä sitä omalle mielelleen voi.


Elämä taaperon kanssa on viime aikoina ollut melko vauhdikasta. Odotan jo kovasti, että poika oppisi kävelemään ilman tukea, se helpottaisi kodin ulkopuolella olemista todella paljon. Poika ei enää entiseen tapaan viihdy pitkiä aikoja rattaissa tai sylissä, mutta ei häntä tietenkään voi esimerkiksi kaupassa laskea pitkin lattioita konttailemaan. Siksi olemmekin treenanneet kävelyä oikein urakalla brio-kärryn kanssa ja voi sitä riemua, mikä pojan naamasta paistaa, kun hän tepsuttaa kävellä ilman meidän vanhempien tukea. Muutenkin nyt on menossa "minä itse"-vaihe ja ruokailut meinaavat välillä olla haastavia, koska poika haluaisi aina syödä itse. Ongelmana on vaan se, että ruuasta ei ihan hirveästi päädy vatsaan asti, eikä apu tietenkään kelpaa kesken ruokailun. Muutenkin hitaasti ja hoikkana kasvavan lapsen kanssa se herättääkin minussa pientä stressiä, kun toisaalta täytyy mahdollistaa uuden oppiminen, mutta toisaalta täytyisi pitää huoli riittävästä ravinnonsaannista. Viimeiset kolme yötä poika onkin herännyt kolmen aikaan, eikä ole nukuttamisesta huolimatta nukahtanut millään. Vasta maidon antaminen on tepsinyt, eli veikkaan, että päivän energiatarvetta ei ole onnistuttu aina täyttämään. Täytyy yrittää tehostaa päivän ruokailuja, josko se rauhoittaisi myös öitä. Oman osansa levottomiin öihin on tuonut toki myös meidän vanhempien jatkuva yskiminen, ei siis mikään ihme, että poikakin herää tiuhemmin, kun jatkuvasti joku rykii jossakin päin taloa.

Nyt vuoden iän myötä on myös ollut hauska huomata, miten poikaan on alkanut tulla enenevissä määrin omaa tahtoa ja rajojen testailua. Välillä se on niin hermoja raastavaa, mutta välillä taas kovin koomistakin. Hammasta purren yritän aina pidättää naurua, ettei poika vain siitä saisi käsitystä, että hänen touhunsa olisivat aina ihan ok. Toisaalta välillä taas saa purra hammasta, ettei ärsyynny itse kunnolla, kun toinen laittaa oikein parastaan uhmailun kanssa. Rasittavinta on hiusten repiminen, naaman läpsiminen ja ruuan heittely, etenkin kun ne tehdään naama virneessä ja selvästi vanhemman reaktiota testaten. Pienenä se on rajojen hakeminenkin näköjään aloitettava ja eiköhän se vaan pahemmaksi tästä iän myötä muutu.


Kahden viikon päästä on odotettu viikonloppu, kun me vanhemmat olemme ensimmäistä kertaa molemmat erossa pojasta. Mies on ollut paljon enemmän öitä pois kotoa, mutta itse olen tähän mennessä ollut vain yhden yön erossa pojasta. Kovin kummallinen ajatus, että saadaan miehen kanssa yhdessä syödä rauhassa, istua iltaa kaikessa rauhassa, nukkua ilman yhtään herätystä ja vieläpä herätä kaikessa rauhassa. Pojan kummitäti tulee hoitamaa poikaa tänne meille ja me vanhemmat pääsemme nauttimaan hotellista ja ravintola illallisesta. Niin ja tärkeimpänä tietenkin toistemme seurasta ilman keskeytyksiä. Niin ihana kuin poikamme onkin, niin ihanaa on välillä päästä viettämään aikaa myös miehen kanssa kaksin. Tekee varmasti hyvää.

Sellaista täällä siis. Toivottavasti pian taas terveempää meininkiä ja paljon kaikkea kivaa tekemistä. Intoa ainakin piisaa, nyt kun on vain levännyt viikon. Mukavaa viikkoa kaikille!

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.