Kotiäidin identiteettikriisi


Tein viime viikolla ratkaisun, jonka myötä mieleeni laskeutui rauha. Päätin, että jatkan lapseni kanssa kotona olemista vielä jonkin aikaa ja on ihanaa, että monien viikkojen jatkuva pään sisäinen myllerrys on vihdoin ohi ja pystyin tekemään päätöksen, jonka takana voin seisoa ja jonka mukaan elän tätä elämääni vielä hetken aikaa. Tuosta rauhasta ja tehdystä päätöksestä huolimatta huomaan, että tämä kotiäiti potee pienoista identiteettikriisiä juuri nyt. Vaikka toisaalta olen päätöksestäni niin varma kuin vain voin olla, niin huomaan koko ajan kyseenalaistavani itseäni ihmisenä, enhän ole koskaan mieltänyt itseäni kotiäidiksi. Ihmiseksi joka "jumahtaa" lapsen kanssa useammaksi vuodeksi kotiin tekemättä mitään muuta, koska elämässä pitäisi aina pyrkiä ja päästä eteen päin. Kehittää itseään ja luoda uraa. Tavoitella hieman enemmän ja enemmän.

Aiempi minä, siis minä ennen lasta oli juuri tuollainen ihminen. Aina monta rautaa tulessa, töiden ja opintojen osalta. Itsensä kehittämistä niin henkisesti kuin fyysisesti. Piti olla tavoitteita, joita kohti kuljettiin määrätietoisesti. Tuo minä tuntuu kovin kaukaiselta nykyiseen minääni verrattuna, siis tekemisen osalta. Nyt päiväni koostuvat hyvin arkisista asioista. Paljolti kotona olemisesta, lapsen ja kodin hoitamisesta, ulkoilusta, silloin tällöin ihmisten näkemisestä, hyvin rauhallisesta elämäntavasta. Ja se on minulle välillä niin hankalaa. Vaikka toisaalta taas rakastan tätäkin elämänvaihetta, niin välillä kuitenkin kipuilen oman tarpeettomuuden kanssa. Tiedän, että kuulostan monen mielestä varmasti aivan typerältä ja tiedän, että olen äärettömän tarpeellinen omalle lapselleni, mutta välillä tuntuu, että se ei riitä. Kaipaan vastuuta ja haasteita, jotka tulevat kodin ulkopuolelta. Jotain pientä haastetta elämääni, sellaista mitä vaippojen vaihto ja hiekkalaatikolla notkuminen ei tarjoa, vaikka päivääkään en tästäkään elämästä vaihtaisi pois.


Nyt kuitenkin olen päättänyt olla vielä kotona, eli olen kotiäiti. Tuo sana kuulostaa korvaani melkein kuin kirosanalta, enkä millään haluaisi myöntää olevani vain kotiäiti. Ihan selkeä identiteettikriisi siis. Mieli taistelee vastaan, vaikka päätös on jo tehty ja se tuntuu oikealta. Jostain syystä kotiäitiydessä on omissa korvissani negatiivinen sävy ja koen, että minun pitäisi hyödyntää hoitovapaalla oleminen jotenkin muutenkin, kuin vain lasta hoitaen ja arkea pyörittäen. Tuntuu liian laiskottelulta jäädä vain lapsen kanssa kotiin, kun toiset käyvät töissä ja heidän elämässään on edelleen monta rautaa tulessa, pienistä lapsista huolimatta. Koen itseni jotenkin vähäpätöisemmäksi ja arvottomammaksi.

Mistä tuo tunne sitten tulee? Pitkälti varmasti ihan oman pääni sisältä. Olen aina ollut melko tehokas ja armoton itseäni kohtaan ja nyt tämä uusi elämänvaihe tuntuu niin kovin erilaiselta ja siksi jollain tapaa väärältä. Tähän asti kotona oleminen on tuntunut oikeutetummalta, koska lapseni on ollut alle vuoden vanha ja minulla on ollut suunnitelmissa palata töihin tammikuussa. Kaiken tämän piti olla siis vain hetkellistä ja tehokas, vanha minäni oli vain pienellä paussilla ja pian palaamassa takaisin ahkeraksi työntekijäksi, joka tekee yhteiskunnankin kannalta jotain tärkeää, eikä vain hoida omaa lastaan kotona. Tuosta näkökulmasta katsottuna lapsen kotona hoitaminen tuntui vielä ihan sallitulta, ilman, että tarvitsee potea huonoutta tai kokea itsensä jotenkin laiskemmaksi kuin toiset. Nyt kaikki on kuitenkin toisin. Nyt minulla tulee ainakin kahden vuoden tauko työelämään, hyvällä tuurilla jopa pidempi, mikäli perheenlisäystä on luvassa. Se ei tunnu lainkaan sopivan nykyisen, itsenäisen ja työtä tekevän naisen muottiin.


Yhteiskuntamme ei myöskään helpota kotiäitien tunnontuskia, koska koko ajan mietitään miten äidit saataisiin nopeammin takaisin työelämään ja lapset päivähoitoon. Ymmärrän kyllä, että kansantalouden, naisten palkkakehitysten, eläkekertymien, tasa-arvon ja lukuisten muiden asioiden kannalta olisi optimaalista, että äidit eivät jää useammaksi vuodeksi kotiin, mutta tarvitseeko elämää aina miettiä kylmästi lukujen kautta. Jos ei siis ole pakko. Ympäröivien ihmisten aiheuttama sosiaalinen paine on myös ajoittain todella painostavaa ja ahdistavaltakin tuntuvaa. Tai ainakin sellaisen kaiun sitä herkästi itseensä ottaa, kun joku kehaisee toista saman ikäisen lapsen vanhempaa siitä, miten kyseinen äiti jo äitislomalla opiskeli ahkerasti ja palasi heti kuin mahdollista takaisin täyspäiväisesti töihin tai koulunpenkille. Tuollainen kommentti tuntuu kuin raipaniskulta omassa epävarmassa, herkässä nahassa. Ihan kuin alleviivattaisiin sitä, että sinä olet laiska kotiäiti ja muut jatkavat elämässä eteen päin. Vaikka eihän se niin ole, se vain tuntuu siltä, kun on itse epävarma itsestään ja hakee omaa paikkaansa elämässä.


 Itse olen pohtinut omaa kotiin jäämistä arvojeni kautta, mikä minulle on tärkeää ja arvokasta juuri nyt ja mikä todennäköisesti on se tie, jota muistelen jälkikäteen tyytyväisyydellä ja ilman katumista. Ja juu, elämässä on toisaalta turha katua tehtyjä valintoja, koska koskaan ei voi tietää, mihin ne muut valinnat olisivat meidät vieneet, mutta silti. Tässä hetkessä minulle kaikista tärkeintä on tuo pieni poikani ja elämä hänen kanssaan. Haluan nähdä hänen kasvua ja kehitystä ja antaa hänelle mahdollisuuden olla kotona hieman pidempään, vaikka se tarkoittaa minulle kotiäitiyttä ja sen myötä identiteettikriisin läpi käymistä. Se tarkoittaa itselleni hieman enemmän kotona olemista ja ajoittain tylsyyden sietämistä, mutta pohjimmiltaan on kuitenkin sitä arvokasta aikaa, jota saan viettää tuon pienen ihmisen kanssa. Häntä kasvattaen ja opettaen, elämään valmistaen. Voiko mikään olla sen tärkeämpää? Töitä ehdin vielä tässä elämässä tehdä ja paljon. Ehdin myös opiskella ja kehittää itseäni, jos siltä tuntuu ja vaikka jo hoitovapaan aikana. Nyt on aika hiljentää oma päänsisäinen kriitikkoni ja nauttia kotiäitiydestä. En ole yhtään sen huonompi tai vähäpätöisempi ihminen, vaikka hoidankin lasta vielä hetken pidempään kotona. Tämä siis ihan vain minulle itselleni tiedoksi, minähän tässä olen ollut se ainoa, joka asiaa on lainkaan kyseenalaistanut. Työpaikkani onneksi odottaa minua ja siitä olen äärettömän onnellinen. Vielä me nähdään, kunhan minä ja lapseni olemme valmiita siirtymään uuteen elämänvaiheeseen.

2 kommenttia

  1. Et ole "vain kotiäiti", vaan erittäin tärkeä osa lapsesi elämää ja lapsuutta. Ihanan päätöksen olet tehnyt, vaikka ymmärrän täysin pohdintaasi. Näin kun lapset ovat jo isoja ja koulussa, haikailee aikaa kun sai olla kotiäiti. Itse en ollut mikään pullantuoksuinen ja lapsia leikittävä aktiivinen kotiäiti. Olin ja olen edelleen ihan tavisäiti joka on mukana lasten elämässä. Teen lyhennettyä päivää, jotta voin olla läsnä kun lapset tarvitsevat apua läksyissä ja aamulla saan syödä aamupalan heidän kanssaan, ennen kun lähdetään töihin ja kouluihin. Joten, nautitaan jokaisesta hetkestä ja tehdään valintoja itselle sopiviksi. Ollaan äitejä lapsillemme! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa näistä ihanista ja rohkaisevista sanoistasi! Välillä ratkaisujen tekeminen tuntuu vaikealta, etenkin, kun asiassa on niin monta eri puolta punnittavana. Todellakin täytyy muistaa nauttia jokaisesta hetkestä, näitä aikoja kun ei koskaan saa takaisin. Ihanaa viikonloppua! <3 -Tanja

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.