Ilo muuttui suruksi


Heinäkuun alkuaikoina elin kovin jännittäviä aikoja. Olimme jo joitakin kuukausia yrittäneet raskautta ja odotukset olivat silloisen kierron osalta korkealla. Malttamattomana tein jo joitakin päiviä ennen kuukautisten alkamispäivää herkkiä raskaustestejä, joilla sain aikaiseksi haaleimmista haaleimmat viivat. Kirosin kärsimättömyyttäni ja toivoin, että viivat siitä seuraavina päivinä vielä vahvistuisivat. Parin päivän päästä digitaaliseen testiin kuitenkin piirtyi sanat "raskaana" ja olin aivan onneni kukkuloilla. 

Läheisilleni olin kertonut palaavani tammikuussa töihin, koska toisen lapsen yrittämisestä kertominen tuntui liian varhaiselta, koskaan kun ei voi tietää kuinka kauan raskautumisessa tulisi kestämään. Koskaan ei voi myöskään tietää, miten raskaus etenee ja aiemmin minusta on tuntunut, että sen takia on parempi pitää lapsihaaveet ja alkuraskaus visusti salaisuutena. Muutamille ihmisille jouduin kuitenkin olosuhteiden pakosta tilanteesta kertomaan, voimakkaana jylläävä pahoinvointi ja risteilyllä skumppalasista kieltäytyminen kun ei ihan hirveästi jättänyt sijaa arvailuille. Jostain syystä minulla on kovin perinegatiivinen ajattelutapa, eli se jolla onni on, se onnen kätkeköön. Ihan kuin varhaisessa vaiheessa asiasta iloitseminen voisi muuttaa tilannetta, vähän niin kuin karma näpäyttäisi takaisin, jos liian aikaisin paljastaa onnen muille. Mieheni kuuluu samaan koulukuntaan, koska hänen mielestään varhaisessa vaiheessa alennuksesta ostamani raskausvaatteet toisivat vain huonoa onnea. Jälkikäteen ymmärrän, että näillä asioilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat loppujen lopuksi menivät.

Raskaus eteni pikku hiljaa ja varasin itselleni ensimmäisen neuvola-aja sekä ajan alkuraskauden ultraan. Raskausoireet tuntuivat voimakkaana ja pahoinvointi oli huomattavasti pahempaa, kuin mitä se ensimmäisen raskauteni kohdalla oli ollut. Olin äärettömän onnellinen, mutta samaan aikaan kuitenkin kovin epävarma, alkuaikaan kun liittyy niin paljon epätietoisuutta ja pelkoa keskenmenosta. En sallinut itselleni täyttä iloa siitä ajatuksesta, että maaliskuun lopussa meidän perheeseen pitäisi syntyä toinen lapsi. Joku epäilyksen siemen iti mielessäni ja siksi halusin päästä ultraan tarkistamaan, että kaikki on ok.

Ultra-aika oli 6.8. iltapäivällä ja sydän jännityksestä pamppaillen menimme yksityille klinikalle. Raskausviikkoja oli tuossa vaiheessa 7+5. Kädet hikosivat odotusaulassa ja huono-olo velloi vatsanpohjassa. Kätilö otti meidät vastaan ja kyseli alkutietoja raskauteeni liittyen. Kätilö oli ihan mukava, mutta toistuvilla kysymyksillään teki hyvin pian selväksi, että olemme hänen mielestään aloittaneet toisen lapsen yrittämisen liian nopeasti. Tiedän itsekin, että suositukset ovat toisenlaiset, mutta meidän toiveena oli saada lapset suhteellisen pienellä ikäerolla ja tässä tapauksessa ikäeroa olisi ollut noin 1v8kk. Melko pian siirryimme ultraamiseen, jota pystyimme mieheni kanssa seuraamaan koko ajan omalta ruudultamme. Näin ruudulla tumman sikiöpussin, jota kätilö ultrasi ja ultrasi. Tiesin aimman raskauden ultrasta sen, mitä noilla viikoilla pitäisi kohdusta löytyä ja melko pian omat epäilykseni alkoivat kasvaa. Kätilö pahoitteli, että ultraamisessa kesti niin kauan ja jatkoi alkion etsimistä. Ikuisuudelta tuntuvien hetkien jälkeen hän sai sanottua, että valitettavasti hän ei löydä alkiota lainkaan. Kohdussa oli vain viikkoja vastaava sikiöpussi, eli todennäköisesti kyseessä oli tuulimunaraskaus. Siinä hetkessä tuntui, että matto vedettiin jalkojen alta ja kaikki ne toiveet, ilo ja onnellisuus tulevasta repäistiin minulta pois. Suru tuntui murskaavalta. Kaikki ne pelot, mitä jokaisen alkuraskauteen liittyy muuttuivat todeksi. Se tuntui pysäyttävältä. Kätilö kertoi, että tuulimunaraskauksien syytä ei tiedetä, mutta ehkä kroppani vain ei sitten ollut valmis uuteen raskauteen näin pian ja siksi kävi näin. Ne sanat tuntuivat kuin puukoniskuilta, mitäs olimme liian hätäisiä ja emme malttaneet odottaa pidempään ennen toisen lapsen yrittämistä. Sen siitä saa.

Ensimmäinen neuvola-aikani oli seuraavana aamuna ja ultranneen kätilön ohjeistuksesta marssin vastaanotolle samaan ohjeita jatkon suhteen. Itkien sain kerrottua terveydenhoitajalle mitä oli tapahtunut ja onneksi kohdalleni sattui maailman ihanin ja sympattisin ihminen, joka osasi sanoa juuri ne oikeat sanat. Vaikka tuulimunaraskaus tarkoittaakin sitä, että alkion muodostumista ei ole tapahtunut ja kohdussa on vain tyhjä sikiöpussi istukoineen, niin silti raskaus oli minulle ja vartalolleni täysin totta, kaikkine raskausoireineen ja ajatuksineen tulevasta vauvasta. Jälkikäteen tuntui kuitenkin helpottavalta, että alkiota ei ollut lainkaan kehittynyt, nyt mielelläni ei ole sijaa jossittelulle ja sen miettimiselle, millainen lapsi sieltä olisi tullut jos kaikki olisi mennyt hyvin. 


Tänään on kulunut viikko alkuraskauden ultrasta ja pahin suru on jo helpottanut. Pettymys on edelleen kova, mutta suru ei enää tunnu musertavalta. Mieli on työstänyt ajatuksia oikein urakalla ja välillä on ollut vaikeuksia saada öisin unta. Pääsin Naistenklinikalle uusinta ultraan heti neuvolasta seuraavana päivänä ja siellä lopullisesti varmistui diagnoosi tuulimunaraskaudesta ja aloitettiin kohdun lääkkeellinen tyhjennys. Cytotec ei kuitenkaan tuntunut vaikuttavan ja tänään kävin uudessa ultrassa, jossa näkyi edelleen kasvanut sikiöpussi. Sain uudet lääkkeet, joilla yritetään vielä kerran. Vielä ei ole mitään tapahtunut, mutta toivon, että asia saataisiin nyt päätökseen ja fyysinen toipuminen pääsisi alkamaan. Uskon, että mielikin toipuu kunnolla vasta, kun koettelemus on ohi ja raskausoireet vihdoin helpottaisivat.

Aiemmin ajattelin, että keskenmeno olisi liian henkilökohtainen asia jaettavaksi muille. Asia jonka haluaisin vain sulkea sydämeeni ja surra yksin pois. Niin ei kuitenkaan ole ollut. Sama tilanne on kohdannut useita muita naisia ja olen saanut muiden kokemuksista ja ajatuksista suunnattoman paljon vertaistukea ja lohtua. Asiasta puhuminen on helpottanut ja on ollut ihanaa, että kuuntelevia korvia on ollut tarjolla. Myös hoitohenkilökunta on omalta osaltaan tehnyt tilanteesta niin helpon, kuin se vaan tällaisessa tilanteessa voi olla. Vaikka joskus ajattelin, että en ikinä selviäisi keskenmenosta, niin toisin kävi. Joskus elämä tuo eteen surua ja ikäviä asioita, mutta tästäkin selviää ja toivossa tulevasta raskaudesta on lohduttavaa jatkaa eteen päin. Toivottavasti vielä pian meille tulisi hyviä uutisia, jotka kantaisivat toisen lapsen syntymään asti.

4 kommenttia

  1. Voih. Rankkaa. Tiedätkö, edes yhden synnytyksen ja yhden keskenmenon jälkeen en ollut kuullut, että oli jotkut suositukset seuraavan vauvan hankkimiselle. Tiedän vain, että keskenmenon jälkeen ei saanut yrittää uutta vauvaa ennen kuin ensimmäiset kuukautiset olivat loppuneet ja raskaustesti oli negatiivinen. Minulle ei kukaan ole keskenmenon jälkeen myöskään sanonut, että yritimme uutta vauvaa liian aikasin. Meillä olisi lasten välillä ollut 1v 5kk. Ihan hyvä, ettei sanonut. Olisi tuntunut syyllistämiseltä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emy viestistäsi! Onneksi neuvolassa suhtauduttiin asiaan aivan eri tavalla ja siellä ihana terveydenhoitaja lohdutti, että jokainen perhe tietää milloin on oikea aika toiselle lapselle. Ymmärrän kyllä, että suositukset on tehty sen mukaan, mikä on tutkimusten mukaan optimaalisinta uudelle raskaudelle, mutta jokainen ihminen on yksilö ja jokainen tekee päätökset oman tilanteen mukaan. Nykyään ei muuten enää kuulemma tarvitse odottaa keskenmenon jälkeen kuukautisia, ennen uuden raskauden yrittämistä. Negatiivinen raskaustesti riittää. Tai näin minua kaavinnan jälkeen ohjeistettiin. :) -Tanja

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.