Suomalaisten lapsivihamielisyys


Luin muutama kuukausi takaperin Satu Rämön kirjoittaman Islantilainen kodinonni- kirjan, joka kertoo mistäpä muustakaan kuin islantilaisesta perhe-elämästä. Kirjaa lukiessa minut valtasi kateus ja pieni ärtymys siitä, miten ihanasti perhe-elämään suhtaudutaan islannissa verrattuna meidän rakkaaseen kotimaahamme. Rämön mukaan islantilaisperheissä eletään sukujen muodostamissa yhteisöissä, joissa pidetään toisten puolia ja autetaan arjessa. Islannissa ei tarvitse etsiä lapsiystävällisiä ravintoloita, koska lapset ovat tervetulleita kaikkiin paikkoihin siinä missä vanhemmatkin. Lasten mukaan ottaminen työpaikoille on myöskin täysin arkipäivää Islannissa, samaa ei voi todellakaan sanoa Suomesta.

Meillä ainakin keskusteluissa korostuu lapsivihamielisyys. Lapsen kanssa täytyy miettiä tarkkaan, missä on sopivaa imettää, ettei vaan kukaan pahoita mieltään. Lentokoneessa saat vieruspenkkiläisiltä silmienpyörittelyä ja syviä huokauksia samoin tein, jos lapsi edes vähän näyttää merkkejä hermostumisesta tai alkavasta itkukohtauksesta. Lapset eivät saisi näkyä eikä kuulua missään, ettei vaan ketään ärsytä. Ruuhkabussissa vaunujen kanssa matkustaessasi saat osaksesi kyynärpäillä tönimistä, koska väkisinkin olet aina jonkun tiellä bussin takaosan oven lähelle parkkeerattuasi. Saat osaksesi tuhinaa ja kiroilua, koska sinulla ei ole silmiä selässä ja siksi et huomannut, että takanasi oleva henkilö ei yltänyt takiasi painamaan stop-nappulaa. Sehän olisikin ihan liian vaivalloista koputtaa olalle ja pyytää siirtymään tai painamaan puolesta sitä nappia, eihän sellainen nyt käy Suomessa päikseen. Tuntuu, että monelta unohtuu täysin se fakta, että jokainen meistä on joskus ollut lapsi ja ilman niitä pieniä, välillä rasittavia mini-ihmisiä meidän yhteiskunnan käy jossain vaiheessa vähän köpelösti.


Me suomalaiset voisimme ottaa vähän mallia islantilaisista. Välillä tuntuu, että jotkut suomalaiset ovat elämäntapavihaisia kaikesta ja kaikille ja he ovat juuri se ryhmä, joka saa aikaiseksi käsityksen lapsivihamielisyydestä. Ei tarvita kuin yksi ikävä ihminen, joka saa lapsen kanssa kulkevalle vanhemmalle pahan mielen käytöksellään ja se ruokkii ajatusta siitä, että yleisesti Suomessa on lapsivihamielinen ilmapiiri. Oman kokemukseni mukaan lapsen kanssa on saanut kulkea aika rauhassa muilta ihmisiltä, mutta osa syynä voi olla se, että lapseni on äärimmäiset tyytyväinen ja melko "näkymätönkin" lapsi. Yleisestä negatiivisesta suhtautumisesta johtuen, en koskaan imettänyt lastani julkisella paikalla, joten siitä en osaa sanoa, miten ihmiset olisivat tilanteeseen suhtautuneet. Jotain se kuitenkin kertoo yleisestä ilmapiiristä, jos äitinä ei uskalla edes ajatella lapsen imettämistä esimerkiksi kahvilassa tai jossain muussa julkisessa paikassa.

Toivon kovasti, että meidän sukupolvi ja nuorempi väki muuttaisi yleistä ajatustapaa positiivisemmaksi ja lapsimyönteisemmäksi. Niin ikävää kuin se onkin sanoa, niin pääsääntöisesti nämä kaikille kiukkuiset ja hanakasti kommentoivat ihmiset ovat olleet hieman vanhempaa ikäpolvea, nuorempien kanssa en ole juurikaan vastaavanlaista kokenut. Onkin hassua, että nuoria aikuisia helposti mollataan kaikesta, vaikka tänä päivänä olen saanut aivan mielettömän ihanaa ja huomaavaista kohtelua juurikin nuoremmilta ihmisiltä, samaa en todellakaan aina voi sanoa hieman vanhemmasta väestä. Tämä voi kuullostaa hieman karkealta yleistykseltä, mutta kokemuksen pohjalta uskallan näin väittää ja toivon, että me kolmekymppiset ja siitä nuoremmat oltaisiin se sukupolvi, joka muuttaisi yleistä asenneilmapiiriä suvaitsevaisemmaksi myös lapsia kohtaan.


Meiltä suomalaisilta on myös hukkunut se ajatus, että sukua ja lähipiiriä voisi auttaa. Meillä on ruokittu ajatusta yksin pärjäämisestä ja on ollut suorastaan kunnian asia, että ei ole riippuvainen kenenkään avusta. Jos mietin omaa lapsuuttani, niin vielä silloin isovanhemmat olivat isossa roolissa lastenlasten hoitamisessa. Varmasti näin on vielä tänä päivänäkin joissakin perheissä, mutta isossa osassa taas ei. Minusta tuntuukin hullulta, että lasten isovanhemmat eivät osaa ajatella, miten tärkeää heidän hoitoapu voisi välillä olla. He ovat kuitenkin itse saaneet paljon apua ja tukea omilta vanhemmiltaan silloin, kun he ovat sitä tarvinneet pienten lasten kanssa, joten luulisi heidän siksi ymmärtävän omien, jo aikuisten ja perheellisten lasten tilanteen.

Itse yritän omassa lähipiirissäni kiinnittää huomiota siihen, että tarjoan apua ja luon omalta osaltani kulttuuria, jossa avun antaminen ja vastaanottaminen olisi normaalia. Omalla asenteella, käyttäytymisellä ja suhtaumisella muihin voi vaikuttaa paljon. Voi kunpa ne jatkuvasti vihaiset ja muihin pahaa oloaan purkavat ihmiset vaan katoaisivat maapallolta, kaikkien olisi silloin niin paljon helpompi olla ja hengittää. Olen päättänyt, että jos joskus tulen olemaan isovanhempi, niin pyrin tarjoamaan apua ja olemaan läsnä, ettei omilla lapsillani olisi sama tilanne, mitä itselläni on. Toivottavasti me tämän hetken pienten lasten vanhemmat pystyttäisiin rakentamaan myös Suomeen enemmän islantilaisten kaltainen ajatusmalli lapsiin ja perhe-elämään liittyen, jotta meidän lasten ja lastenlasten ei tarvitsisi painia samojen ongelmien kanssa. Inspiraatiota muutokseen voi lähteä hakemaan vaikkapa Satu Rämön kirjasta, et tule taatusti pettymään.

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.