Pelkoa ja ahdistusta


Tiedätkö sen tunteen, joka tulee sen jälkeen, kun tiedät olevasi raskaana ja pelkäät? Pelkäät, että olet syönyt vahingossa brunssilla graavilohta, koska et silloin vielä tiennyt?
Tiedätkö sen tunteen, kun syleilet vastasyntynyttäsi ja olet epävarma, että jos sen nostan tästä ylös väärässä asennossa, olenko tuhonnut vauvani kehityksen?
Tiedätkö sen tunteen, kun miehesi lähtee sairaalasta kotiin käymään ja pyydät häntä soittamaan kotiin päästyään, koska olet ihan varma, että hän joutuu matkalla kolariin?
Tiedätkö sen tunteen, kun yöllä olet saanut nukkua liian monta tuntia putkeen ja heräät kuuntelemaan henkittääkö vauvasit?
Tiedätkö sen tunteen, kun annat ensimmäisen kerran vauvallesi rakeista ruokaa ja olet ihan varma, että vauva tukehtuu?
Miksi vauva arki muovautuu aina johonkin pelkotilaan ja kauhuskenaarioihin? Aina pitää olla jokin pieni murheen aihe, olisiko tämä muuten liian helppoa?

Patukan raskaus oli ihanaa aikaa, voin hyvin ja olin onneni kukkuloilla. Huoli kuitenkin painoi mieltä, ja olinkin kotona hysteerinen kaikkien oireiden ja vihlasuiden kanssa, Googlettelin ja diagnosoin kaiken mahdollisen. En kehdannut soittaa neuvolaan, luotin, että sydänäänet kuuluvat aina seuraavalla kerralla. Stressini meni jo siihen pisteeseen, että ajattelin jo pelkästään sen tekevän hallaa. Pelko vauvan menettämisestä helpotti raskausviikon 25 jälkeen, kun tiesin, että tästä eteenpäin vauvani selviäisi. Olin huojentunut. Raskaus oli erittäin toivottu ja onnistuikin hyvin nopeasti. Tätä ennen olin kokenut menetyksen tunteen, ja halusin ehdottomasti päästä varhaisultraan yksityiselle. Varasinkin ajan tutulle luottolääkärille ja otin mieheni mukaan. Lähdimme vastaanotolta kevyin askelein. Sydän löi ja kaikki näytti olevan hyvin. Laskettuaika takataskussa aloimme odottaa patukkaa oikeasti. Olimme käyneet ensimmäisessä neuvolassa, muttta tämä oli jotain paljon konkreettisempaa. Pelko vauvan menetyksestä kalvoi kuitenkin takaraivossa, ja melkein raivoten itkin välillä kotona liian pitkiä neuvolakäynti välejä. Olin jo valmis tuhlaamaan satasia kotona käytettävään ultraan, jotta voisin itseni rauhoittaa kuunnellen tulevan lapseni sydämen laukkaa. Mieheni toppuutteli ja kuunteli iltaisin kärsivällisesti pelkojani. Odotin ensimmäisiä potkuja ja tuntemuksia kuin kuuta nousevaa. Stressasin rakenneultraa ja  pelkäsin, että vauvalla on jokin hätä, kun potkuja ei vieläkään tunnu. Kaikki oli kuitenkin aina hyvin. Loppuraskauden join silloin tällöin kylmää vettä tai mehua, rauhotuin sohvalle, ja aloitin liikelaskennan. Aina sain jonkin merkin; " täällä ollaan, äiti".

Patukan syntymän jälkeiset ensi tunnit oli elämäni jännittävimmät hetket. Tuo pikku tuhisija oli selvinnyt maailman rajun alun jälkeen ja oli kovin kovin nälkäinen. En uskaltanut liikuttaa käsiäni ettei hänen niskansa vaan notkahtaisi. Pyysin miestäni nostamaan vauvaani, jotta sain paremman imetysasennon. Itkin, miten selviäisin yön yksin. Sairaala oli täpötäynnä  ja perhehuoneesta saisi vain haaveilla. Vuodeosastolle tuli viereen toinen sektiosta toipuva äiti minun kanssa samaan huoneeseen. Mieheni lähti käymään kotona, ja olin aivan vakuuttunut, että jotain sattuisi matkalla. Siitän en kylläs elviäisi. Mieheni tuli takaisin ilman naarmun naarmua, ja sain hetken hengittää rauhassa.
Yöllä en nukkunut kuin muutaman tunnin. Kyselin lisämaitoa, koska vauva vaan huusi. Hän rauhoittui vain syliin, vaikka olisin halunnut alusta asti nukuttaa hänet omaan sänkyyn. Suunnitelmat menivät ihan pieleen. Pelkäsin, etttä murskaisin hänet kainalooni. Aamu tuli nopeammin kuin tajusinkaan. Imetys sattui ihan vietävästi, mutta purin hammasta ja yritin, nännit haavoilla. Ja vauva huusi nälkäänsä. Pari tippaa riittää, sanottiin. Olin ihan varma, että lapseni kuihtuu ja kuolee pois. Soitin summeria ja tilasin lisämaitoa. Syötettiin ruiskulla ja pullosta. Hyvä, että tottuu myös pulloon, niin olin toivonutkin. Itkin, kun sain kuulla, että virtsa-arvoissa oli jotain huolestuttavaa. Mieheni oli juuri lähtenyt kotiin, kun sairaalaan ei saanut enää jäädä. Itkuhysterian läpi mieheni kuuli todennäköisesti vain sanat, vauva, pissa, ja kuolema. Ei niin mukava puhelu. Seuraavana päivänä otettiin samat arvot, kaikki kunnossa. Kun lähdimme kotiin mietin, että ollaanko ostettu ihan väärän kokoinen kaukalo, kun lapsemme hukkui siihen. Varoittelin kaikesta mahdollisesta automatkan aikana ja olin ärsyttävyyteen asti rauhaton ja levoton. Ihmettelen edelleen miten mieheni on jaksanut minua tuon automatkan ajan.


Mietin monesti kuinka tuntui, että lapsemme söi niin hanakasti, että hänellä meni maitoa hengitysteihin. Olin jo valmis kuskaamaan häntä päivystykseen, koska olin ihan varma, että henkitorvessa tai keuhkoputkissa oli samantien tulehdus. Yöt menivät valvoessa. Jos en pelännyt yöllä sitä, että jompi kumpi meistä uusista vanhemmista kierähtää vauvan päälle, pelkäsin, että hän ei  hengitä omassa sängyssä. Kävin yön aikana monesti varmistamassa ettei aluslakana ollut lähellä patukan nenää tai suuta. Varmistelin ennen patukan laskemista sänkyyn, että lakana oli tiukasti patjan ympärillä. Olin raskausaikana jo miettinyt, että ostaisin sängynpatjan alle laitettavan "kätkyt"- hälyttimen, mieheni sai kuitenkin minut siitäkin rauhoteltua, ja nukuimme yöt ilman hälyttimiä. Ensimmäiset puolivuotta patukka nukkui kanssamme samassa huoneessa, ja varmaankin alitajuntani avulla heräsin öisin katsomaan, että lapsemme hengittää. Laitoin käden kevyesti hänen selän päälle tai korvani lähellä hänen suutaan, jotta kuulin ja tunsin hengityksen kulkevan. Nykyään olen hieman luottavaisemmin mielin, mutta joka  ilta ennen valojen sammuttamista käyn vielä tarkistamassa pinnasängystä, että siellä nukkuu tyytyväinen ja hengittävä vauva.

Patukan lähtiessä liikkeelle tutkailin jatkuvasti mitä hänellä oli kädessä. Kaikkihan menee tässä vaiheessa suuhun, joten jatkuva stressi siitä, että hän saa suuhunsa jotain sinne kuulumatonta on kamalaa. Yskäkohtauksia nyt voi tulla milloin mistäkin, enimmäkseen kuolasta, mutta ajattelin ensimmäisenä isosisaruksen leluja tai legonosia. Tai lattialle tippuneita kolikoita tai kiviä. Samaa olen miettinyt monesti, kun aloitimme kiinteiden antamisen. Ja sen jälkeen sellaisten ruokien antamisen, jossa on hieman rakennetta. Maissinaksut ja leipä aiheuttivat ensimmäisinä kertoina myös saman reaktio. Eli kakomisen ja sen jälkeisen yskimisen. Olen kuullut paljon keskustelua siitä, kuinka lapsien on vaikea tottua ns. "normiruokaan". Ja ymmärrän nyt täysin sen, mistä niin kovasti kohistaan. On todella vaikeaa olla puuttumatta kakomiseen, koska pelkää lapsensa tukehtuvan.Helposti siis lipsahtaa ja menee helpoimman kautta. Palaa siihen tuttuun ja turvalliseen, joka ei aiheuta vanhemmille paniikkikohtausta. Kolikon kääntöpuolella on rakenteisiin ja  makuihin tutustuminen, enkä haluaisi sitä siirtää johonkin tulevaisuuteen. Tarkoitus olisi päästä kesän aikana syömään samaa ruokaa koko perheen voimin. Joten miten sitten välttyä siltä dilemmalta, joka niin monen äidin suusta kuulee puhuttavan. Ei meillä vieläkään syödä muuta kuin soseita, koska lapsi alkaa heti kakomaan. Tämän aiheen ja pelon kanssa meilläkin tällä hetkellä painiskellaan.


Maalailen myös jatkuvasti kotona kauhukuvia, kun patukan ote lipsahtaa ja pää kolahtaa oveen tai pöydän kulmaan. Ensimmäisillä kerroilla olin ihan varma aivovammasta, mutta vauvojen päät on onneksi rakennettu harjoitteluun. Kolhuilta ei ole vältytty ja tuntuu, että niitä tulee päivittäin lisää. Maailma alkaa avartua ja patukka oppii omia ulottuvuuksia. Haasteita tulee siinä vaiheessa, kun taidot eivät kohtaa halua. Kovasti on tarvetta kiipeillä ja kävellä, mutta tasapaino ei anna myöden. Onneksi hän on sinnikäs. Harmituksen ja itkun jälkeen, hän kokeilee aina uudestaan. Eikä luovuta. Ennen kuin saimme asennettua portaisiin portit, hän saattoi seistä ilman tukea neljännelle portaalla hujauksessa, valvovan silmän alla tosin. Jokaisesta kolhusta ja kaatumisesta on otettu opikseen. Aika nopeasti patukka oppi miten kaadutaan pepulleen ja kuinka seistessä edetään askel kerrallaan. Alas mennään rauhallisesti ja otetaan kädellä vastaan. Aikaisemmin saatettiin kaatua suoraan selälteen eikä pöydän kulmia osattu varoa. Katson kauhulla edistymistä, mutta olen silti ajatellut, että jokainen kolhu opettaa. En ole missäään vaiheessa ajatellut, että siirtäisin koriste-esineitä korkeammalle. Haluan opettaa ettei kaikkeen saa koskea. Vaikka se vaatisi tuhansia kertoja kieltämistä ja patukan siirtämistä pois esineiden luota. Samaisesta syystä emme myöskään hanki patukalla konttauskypärää. Kotia muokataan vaan sen verran, ettei hän saa keittiön kaapeista mitään eikä hänellä ole pääsyä vaarallisten aineiden luokse.

Pelkoa ja ahdistusta on monelaista ja ne muovautuvat lapsen kasvaessa. Osaan jo ennakkoon miettiä, kuinka paljon uusia ahdistuksen aiheita ensimmäinen päiväkotivuosi tuo tulleessaan. Siinä samalla pitäisi opetella syömään itse, seisomaan ja kävelemään ja ehkä jo muutama sanakin olisi mahdollisesti tulossa ensi vuoden aikana. Puheen kehitys on iso linkki niin monen muun ison kehitysaskeleen suhteen, joten sen oppiminen on minulle tärkeä merkkipaalu. Jos lapsen kehitysaskeleita voi kutsua merkkipaaluiksi. Pelkotilojen kanssa oppii elämään ja onneksi ne kuuluvat myös äitiyteen ja vanhemmuuteen, joten en varmasti ole ainut näiden ajatuksieni kanssa.
Onko teillä ollut pelkoja vauvan suhteen? Miten olette niistä päässeet yli? Viekäkö jokin asiaa aiheuttaa stressiä, ahdistusta ja pelkoa?

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.