Unohdin itseni vauva-arjen tiimellyksessä

Muutama viime kuukausi on ollut jatkuvaa hermojen kiristelyä. Mieliala voi muuttua sekunnissa iloisesta täyteen ahdistuksen tunteeseen. Pienet asiat ovat alkaneet ärsyttämään suunnattomasti ja usein on vaikea tunnistaa itsensä omasta käytöksestä. Harmittaa ja ärsyttää, kun ei haluaisi olla ärsyyntynyt, mutta tuolle tunteelle ei vaan voi mitään. Vaikka kuinka olen yrittänyt tsempata ja antaa ärsytyksen olla ja mennä, niin silti se on saanut välillä vallan ja kiehahtanut oikein kunnolla yli äyräidensä. Viime perjantai on loistava esimerkki tällaisesta tilanteesta. Vietin mukavan päivän lapsimessuilla ja mieli oli mitä parhain. Kotiin saavuttua hyvä mieli olikin yhtäkkiä kadonnut ja kihisin kiukusta. En taaskaan tunnistanut itseäni, mistä tuo raivoa pursuava ihminen aina yhtäkkiä tulee? Normalisti pystyn hallitsemaan omia tunteitani, enkä koe olevani tavallista helpommin mistään ärsyyntyvä ihminen. Silti viime aikoina olen kuitenkin tuiskahdellut tuon tuosta ja aivan olemattomista asioista.


Olen yrittänyt aina kaikin keinoin niellä kiukkuni ja ärsytykseni, vaikka niissä hetkissä onkin tehnyt mieli raivota ääneen ja hakata päätä seinään. Tiedän kuitenkin, ettei kukaan ole ansainnut raivoamistani niskoillensa, joten olen yrittänyt antaa ärtymyksen olla ja vetäytynyt tarvittaessa omiin oloihini, kunnes mieli on taas parempi. Voi kunpa olisin aina siihen kyennyt. Viimeisiin kuukausiin on mahtunut liian paljon aivan turhasta alkaneita riitoja. Riidat ovat alkaneet ihan pienestä ja lopuilta niissä on purkautunut kaikki se patoutunut ahdistus ja ärsyyntyminen, jota olen pyrkinyt pitämään sisälläni. Ja tietenkin riidan toiseksi osapuoleksi on joutunut rakas aviomieheni, kukapa muukaan. Täysin syytön ihminen, joka ei todellakaan ansaitsisi raivoamistani. Jokaisen riidan jälkeen onkin ollut ihan hirveä morkkis, miksi taas piti ärsyyntyä aivan turhasta.

Viime perjantain ärsyyntymisen jälkeen olo oli raskas ja kurkkua kuristi. Harmitti ja itketti, mieli oli mustaakin mustempi. Todettiin miehen kanssa, että eihän näin voi enää jatkua. Itse en enää jaksa omaa olotilaani ja mieskään ei jaksa jatkuvasti huonolla tuulella olevaa vaimoansa. Saatiin pitkästä aikaa puhuttua kunnolla ja tajusin, että olen unohtanut itseni vauva-arjen tiimellyksessä. Olen asettanut kaikki muut koko ajan oman itseni edelle, eikä omille tarpeille ole jäänyt tarpeeksi aikaa ja tilaa. Pikku hiljaa se on alkanut nakertaa mielialaani, joka on purkautunut ulos jatkuva ärtyneisyytenä. Onkin jokseenkin koomista, että samalla kun koen eläväni elämäni onnellisinta aikaa ja olen aivan rakkautta täynnä lastani kohtaan, niin samaan aikaan minusta on tullut ihminen, jota jopa minun itseni on välillä vaikea kestää. Miten samalla voi kokea suurta onnea ja kuitenkin olla ärsyyntynyt ja ajoittain jopa ahdistunut?


Tämä itseni unohtaminen on ollut nähtävissä jo aikaa ennen lasta. Olen aina ollut se tyyppi, joka tekee töissä muidenkin puolesta asioita, tykkää miellyttää, eikä osaa sanoa aina ei vaikka se tuntuisikin parhaalta vaihtoehdolta. Klassinen kiltin tytön syndrooma siis, josta haluaisin päästä eroon. Olen myös kova suorittamaan asioita ja tietyissä asioissa äärettömän ehdoton itseäni kohtaan. Yritän usein helpottaa muiden taakkaa ottamalla siitä osan omille harteilleni, vaikka toinen ei sitä minulta kaipaisikaan. Näin on käynyt myös lapsen syntymän myötä. En ole osannut irtautua omiin harrastuksiin ja menoihin iltaisin, kun mies tulee kotiin, vaan otan "omaa aikaa" lähtemällä koiran ja lapsen kanssa kärrylenkille. Teen kaikki kotityöt, ettei miehen tarvitse enää töiden jälkeen tai viikonloppuna tarttua imurinvarteen tai pyykätä pyykkejä. Kannustan miestä harrastamaan ja ottamaan irtiottoja lapsiarjesta, vaikka ennemminkin minun pitäisi potkia itseäni pois kotoa ja lapsen luota.

Mikä siinä sitten onkin niin hankalaa? Vaikka tiedostan hyvin oman ajan ottamisen tärkeyden, niin silti ajatuksesta toteutukseen tuntuu olevan kovin pitkä matka. Arjen tiimellyksessä en jotenkin osaa kaivata tai ottaa omaa aikaa, mutta tarkemmin asiaa ja etenkin omaa käyttäytymistäni miettiessä, ymmärrän kuitenkin, etten ole tehnyt tarpeeksi asioita omana itsenäni. Olen ollut äiti ja vaimo, mutta en se osa minusta, joka on välillä vastuussa vain omasta itsestäni ja jaksamisestani. Joskus ahdistuksen iskiessä olen sanonut miehelleni, että kaipaan kovasti omaa aikaa ja yksin oloa. Haluaisin vain olla hetken hiljaisuudessa, lukea, kirjoittaa ja nauttia lasillisen viiniä, ihan vaan yksin ollen. Mieheni onkin useasti kannustanut minua ottamaan irtiottoa, lähtemään hetkeksi pois kotoa ja tekemään asioita, jotka lataisivat akkujani. Silti en ole sitä tehnyt, enkä ymmärrä miksi!


Viime perjantain myötä ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että en voi enää jatkaa näin. En voi unohtaa itseäni muiden ihmisten takia, vaikka heitä kuinka paljon tahansa rakastankin. Nyt on asetettava myös itsensä etusijalle, että olisin sinut itseni ja oman mieleni kanssa. Viikossa täytyy olla useampi oma hetki, jolloin teen vain minulle itselleni tärkeitä asioita, asioita jotka lataavat minun akkujani. Hetkiä, jolloin voin unohtaa muut ja keskittyä vain itseeni. Ja tuo oma hetki on otettava ilman huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä. Kukaan muu kuin minä itse ei odota minun hoitavan aina kotia ja lasta, tai joustavan omasta ajastani muiden takia. Lupaankin tästä lähtien olla useammin itsekäs ja muistaa paremmin oman jaksamiseni rajat. Meitä on kuitenkin kaksi aikuista jakamassa arkea ja hoitamassa asioita, joita arjen sujuminen vaatii. Lapsellamme on myös kaksi täysin kykenevää ja tasavertaista vanhempaa huolehtimassa hänestä, joten aina silloin tällöin toisen meistä on mahdollista irtautua kotoa ja mennä nauttimaan omasta ajasta. Myös minun! Tiedän, että muutos ei tapahdu helposti ja joudun välillä puskemaan itseäni omiin juttuihin, mutta silti se on tehtävä. Jo pelkästään tämän asian ymmärtäminen on helpottanut oloani, enkä ole ollut ärsyyntynyt viime perjantain jälkeen. Ja se jos mikä tuntuu helpottavalta, ehkä en ole ihan täysin kadottanut itseäni pikkulapsi arjen tiimellyksessä.

Onko teillä muilla ollut samanlaisia fiiliksiä, vai olenko aivan yksin tämän ärtyneisyyden ja itseni unohtamisen kanssa?

Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.