Erilaisia kyyneleitä

Kyyneleitä on joka tilanteeseen, ihmisen iän, kokemuksien, ja tunteiden mukaan. On ilon, surun, krokotiilin, kivun, myötätunnon, onnellisuuden, häpeän; listaa voisi jatkaa varmasti loputtomiin. Aikuisiän myötä kyyneleiden määrä ja herkkyys kasvoi entisestään. Raskausajan ja etenkin äitiyden myötä kyyneleiden määrä on varmaan miljardikertaistunut. Samoin ne syyt ja herkkyys.

Voi äitihormonit ja niiden tehokkuus. Mainokset, haastattelut, UUTISET, elokuvat, musiikki, ulkona leikkivät lapset, kaupan ulkopuolella odottava koira; jaoin teille kaikille tasapuolisesti kyyneleitä patukan syntymän jälkeisinä hetkinä. Osa teistä sai niitä kyyneleitä jo raskausaikana itselleen. Patukan ensimmäiset viikot; olisin voinut perustaa niille kyyneleillä jonkin asteisen suolavesialtaan. Kuuluuhan tämä asiaan,  mutta osa meistä on todentotta herkempiä kyynelille. Mieheni oli jo jossain vaiheessa huolissaan minusta ja kyyneleitteni määrästä. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa "Baby Bluesia" vai jotain ihan asiaan kuuluvaa ja normaalia? Ei auttanut kun yrittää selittää, etten aina itsekään tiedä miksi kyyneleet valuu pitkin poskia. En osannut selittää -en osaa vieläkään- mistä se kaikki itku johtui. Yllättävän paljon tapahtuu kerralla, yhdeksän kuukauden odottelun jälkeen. Siinä on kaikilla paljon käsiteltävää.

Itkun eri muotoja näkee jo paljon pienestä vauvasta. Itku on tapa kommunikoida. Oli huikeaa huomata -alun kriiseilyn jälkeen- miten osaan lukea lastani. "Nyt on nälkä, mahassa kiertää, väsyttää!" Ja vauvan kasvaessa huomaa uusi itkun aiheita. "ON TYLSÄÄ, haluan mahalleni takaisin, haluan selälleni, haluan itse syödä, haluan eteenpäin, olen jumissa". Ja innolla odotan sitä aikaa kun tulee ne kuuluisat "krokotiilinkyyneleet".

Muistatko sen fiiliksen, kun ihmettelit Disney-elokuvan lopussa minkä takia vanhempasi silmäkulma kostuu? Minä en koskaan tajunnut ollessani lapsi minkä takia lopuissa tulee surullinen mieli. Aina kaikki elokuvat kuitenkin päättyivät hyvin, prinsessa sai prinssinsä, kaikki pienet Dalmatialaispennut pääsivät pakoon Cruella de Vil:in kynsistä ja Pinokkiosta tuli oikea poika.
Katsoimme elokuvaa lomalla ollessamme, ja melkein jouduin lopettamaan sen kesken, osittain itkukohtauksen ja osittain ahdistuksen takia. Jännitin elokuvan lopussa enemmän vauvan selviämistä kuin itse päähenkilön selviytymistä. Pidettiinkö vauvasta huolta vai miten vauvan kävisi? Elokuva päättyi vauvan kannalta hyvin. Totesin, että oman vauvan myötä en pysty enää kaikkea suodattamaan pelkästää sillä, että tämä on fiktiivistä tarinaa. "Joskus oikeasti jollekin vauvalle on voinut käydä noin!"

Pääseekö tästä tunteesta vauvan kasvaessa taaperoksi, lapseksi ja joskus vielä aikuiseksi? Vai tuleeko nämä tunteet olemaan aina läsnä, vaikka lapsesi olisi saanut jo omia lapsia?
Olen jo tietoisesti jättänyt pitkään lukematta uutisia, joissa tiedän olevan lapsiin liittyvää surua. En myöskään enää valitse elokuvia sen mukaan mikä olisi mahdollisesti hyvä, vaan aloitan sen sillä, että onko mahdollisesti mukana lapsiin kohdistuvaa draamaa, vai iloista mieltä? Iloista mieltäkin sisältävät elokuvat aiheuttavat kyllä itkukohtauksia, mutta vaan positiivisessa mielessä. Kokeilkaa katsoa ihan mikä tahansa lastenelokuva, varmat kyyneleet!

-Laura-


Ei kommentteja

Kiitos kun jätät kommentin! Puhelimen Safari-selaimen kautta on ollut ongelmia Googletilin kautta kirjautumisessa ja kommenttien lähettämisessä. Ongelma ratkeaa, kun poistat puhelimen Safari asetuksista täpän kohdasta " Estä seuranta sivustojen välillä". Käytäthän jotain muuta selainta, mikäli googletilille kirjautuminen ei Safarin kautta onnistu.